Parisuhteessa ja ylipäätään ihmissuhteissa kommunikaatio on usein se vaikein kysymys. Meillä ainakin yleisimmin riidellään – no, riitelemisen tavoista. Tai ainakin keskustellaan keskustelun tavoista.
Olen huomannut käytännössä sen saman mitä parisuhdeoppaat ja -asiantuntijat aina hokevat: toista on vaikea muuttaa. Mutta olen sitä mieltä itseään on lähes yhtä vaikea muuttaa. Meilläkin on yhteisiä aamuja sen verran monta takana, että luulisi ettei tarvitsisi aina samoista asioista vääntää, mutta juuri niistä samoistahan sitä nimenomaan tuleekin kompastuskiviä. Temperamentit, lapsuudessa ja matkan varrella opitut reagointitavat ja itse parisuhteessa otetut roolit kääntävät vääjäämättä veneen tiettyyn suuntaan.
Vai onko se vääjäämättä? Nyt viimeksi keskustelimme siitä voisiko toisen ei-toivottua käytöstä pitää signaalina. Nyt tuo taas toimii noin, aaargh, ahdistaa. Mutta hetkinen, onkos tämä minun tyylini nyt se mistä tuo toinen ei tykkää? Sillähän on jo karvat pystyssä. Korjaanpa otettani ja katson tuottaako se tulosta.
Käytännössähän tuota on mahdotonta muistaa aina, mutta olisi mahtavaa jos edes muutaman kerran kymmenestä toisen pystyyn nousseet piikit voisi ottaa käyttöön muistuttamaan omasta korjausliikkeestä. Parisuhde kun on kuitenkin yhteinen projekti.
Tärkeää on myös molempien halu löytää yhteisymmärrys. Toisaalta tärkeää on sekin, että tajuaa että aina yhteisymmärrystä ei löydy, eikä se välttämättä haittaa. Aina ei tarvitse olla samaa mieltä, maailma ei siihen kaadu. Kunhan tyvenen säilyttäminen ei nouse itsetarkoitukseksi, ja kinkkisimpiä karikoita ei yritetä ylittää silmät kiinni, vain toivoen parasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti