lauantai 25. elokuuta 2012

Lähden

"Äiti, minä lähden töihin." Ja sitten hän lähti. Kumisaappaat melkein oikeissa jaloissa.



maanantai 20. elokuuta 2012

Katosinko äitimaahan?

Ikuisuuskysymyksiä.

Kello on 22.30. Kaksivuotias lapsi on huudellut viimeiset kaksikymmentäviisi minuuttia pinnasängystään "Äiti, mä tuun POOOOOOIS!!!!" Sitä ennen makasin kolme varttia hänen vieressään isojen poikien sängyssä (jossa nukkumista on nyt harjoiteltu muutama kerta) pojan törkkiessä sormella nenääni, kieppuessa väkkäränä, potkiessa seiniä, kiskoessa rullaverhoa ja höpöttäessä lakkaamatta. Huokaisen ja luovutan. Lapsi on itsepäisempi kuin minä eikä suostu nukahtamaan itsekseen. Tämä ilta on kulunut loppuun iltashowssa, ja kun lapsi viimein nukahtaa, on minullakin jo kiire untenmaille.

Tässäpä alustus tämän päivän tunnelmiini. Jotenkin tajusin tänään kirkkaasti, että en ole pitänyt huolta itsestäni pitkään aikaan. Tuntuu että sitä helposti kadottaa kosketuksen itseensä ja omiin ajatuksiinsa. En osaa keskustella enää mistään. Olemme kyllä onneksi paljon ihanien ystävien seurassa, mutta meno on yleensä melkoista hulinaa. Koska minulla edes on viimeksi ollut tilaisuus purkaa rauhassa ajatuksiani vaikkapa kahden ystävättären kanssa? Tai siipan?

Eihän se lapsen vika ole. Mutta arki kaikkinensa, ruuanlaittoineen, pyykinpesuineen, kaupassa käynteineen tuntuu usein valtaavan ajatuksista niin suuren osan, että helposti käy niin ettei enää muista vastausta kysymykseen "Kuka minä olen?" Lisäksi elämän uusia rooleja pitää harjoitella niin tarmokkaasti, että vanhat jäävät turhankin pahasti jalkoihin.

Yksi haaste on se, kuinka malttaa ottaa omaa aikaa kun päivisin on polttava ikävä jälkikasvun luokse. Pakko kai se on kuitenkin uskoa, että hengähdystauot olisivat meille kaikille eduksi.

Äitiys on parasta mitä minulle on tapahtunut, mutta nyt olen päättänyt kääntää katsetta myös itseeni ja parisuhteeseen. Iltaisin, kun kieppukalle vihdoin nukahtaa, tulee helposti asetuttua loppuillaksi oman tietokoneen ääreen hajamielisenä surffailemaan, siipan istuessa omansa kanssa. Vuoropuhelua ei paljon pääse syntymään. Tästä lähtien aijon välillä keittää iltateet, sytyttää kynttilän ja kutsua rakkaani seuraani, keskittyä meidän aikuisten yhteiseen aikaan. Ja toisinaan aijon yksinkertaisesti lähteä tapaamaan erästä vanhaa ystävääni – itseäni. Ehkä pikkuhiljaa alan taas olla kokonainen.





sunnuntai 19. elokuuta 2012

Vekarakirppikseltä

Olen joskus aijemmin ollut vähän tyytymätön Helsingin Vekarakirppiksen tarjontaan. No, tänään onnisti kyllä monella tapaa.

Ensinnäkin löysin Harakanpojalle Molo Kidsin viime vuoden mustan välikausihaalarin seuraavassa koossa uutena, meillä on tämä sama nyt käytössä 92 cm kokoisena kun Harakanpoika on pian kaksivuotias, ja ensi keväälle on nyt sitten jemmassa tämä 98 cm. Tykkään näiden mallista hirmuisesti, ovat melko kapeita ja pehmoisia liikkua. Isomman haalarin hinnassa säästin viitisen kymppiä !

Tähtihaalari on mainio

Kasvamista odottamaan Marimekon puukengät

Hyvät mustat velourhousut


Meillä on ihana pikkuruinen kolmiviikkoinen serkkupoika jolle on kiva viedä tuliaisia.

Lindexin polvipaikkavelourit.


Pehmeät töppöset vaunulenkille

Tämä meidän kaikkien aikojen lempparipipo löytyi koossa 44/46. Serkku perii sitten myös vaivalla hankkimani isommatkin koot joita hehkutin viime talvena (kuvassa puolitoistavuotiaalla koko 48/50).

Polarn O. Pyretin tupsulakki


Olihan minun pakko hamstrata vähän näinä päivinä syntyvälle ystävien pikkupimullekin lahjuksia. Näissäkin on laput kiinni vielä.

Lindexin norsubody

Folkkishenkinen talvilakki


Mitäs te olette löytäneet viimeaikoina kirppiksiltä? Linkkejä saapi laittaa kommetteihin, oi blogistikollegat :)

lauantai 18. elokuuta 2012

Kirpeitten kerho

Loppukesän kuulaita päiviä, luonto antaa lahjojaan. Olemme perustaneet salaseuran, sen nimi on "Kirpeitten kerho".






Naapurin nelijalkaista Alma-mummua rakastavat kaikki.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Onko hän tyttö vai poika?



Elina Hirvosen kolumni Mistä on pojat ja tytöt tehty? Hesarin sivuilla oli osuva. Olen itsekin pohtinut näitä kysymyksiä paljon. Millainen on oikeanlainen mies, millainen on hyvä nainen, millaisia rooleja on tarjolla? Klassisia kysymyksiä, ja aina vain mutkikkaammaksi menee kun saa oman lapsen.

Olemme saaneet lukea sukupuolineutraalista kasvatuksesta, jota jotkut vanhemmat toteuttavat. Paljon on pohdittu onko oikein kasvattaa lasta niin että sukupuolen olemassaolo käytännössä kielletään ja salataan jopa isovanhemmilta. Itselleni tulee mieleen, että sukupuolettomaksi kasvatettu lapsi saa helposti käsityksen että hänen sukupuolessaan on jotain vikaa – siis sitten kun hoksaa että muilla yleensä on sukupuoli. Ymmärrän kyllä sukupuolineutraalin kasvatusajatuksen taustat, mutta en silti usko että sukupuoli on täysin kulttuurin aiheuttama ilmiö edes henkisellä tasolla. Maailmassa on ainakin teoriassa lukemattomia variaatioita toteuttaa omaa sukupuolta, vaikkakin rajat edelleen tuntuvat olevan turhan ahtaat. Silti uskon, että psykologi Jari Sinkkonen on oikeassa siinä että sukupuoli on lapsen kehitykselle merkittävä asia. Se ei vain ole niin yksioikoinen asia kuin monesti halutaan ymmärtää.

Olen miettinyt millaisia piirteitä itse vahvistan lapsessani. Minulla on niin autohullu poika, etten paljon pahempaa ole tavannut. Kymmenkuisena tuo oppi pöristelemään, ajeli pikkuautoilla kontaten paljon ennen seisomaan oppimista, ensimmäinen sana oli auto ja vieläkin hän suorastaan tärisee innosta kun näkee vaikkapa lakaisukoneen ajavan ohi. Mutta mistä hän on tämän innon saanut? Isänsä ei ole juurikaan innostunut autoista. Entä minä? No, minulla ei ole ajokorttia, mutta rakastan kaikenmoisia ajopelejä. Miksi sitten autot ylipäätään lasketaan "poikien jutuksi"? Lähipiirini ipanoista osa on kovasti kiinnostunut pyörällisistä, osa ei niinkään. Myönnettäköön, että poikalapsista isompi osa ajelee hiekkalaatikolla, mutta kyllä siellä tyttöjäkin näkyy. Oma poikani on myös innostunut eläimistä, ja muoviset leluötökät saavatkin jatkuvasti suukkoja ja haleja, ruokaa ja hoivaa. Leikkien rajuudessa en ainakaan taaperoikäisillä ole huomannut suurtakaan eroa. Katsotaan kuinka käy vuosien kuluessa.

Yritin ostaa pojalle omia nukenrattaita kun naapurin tytön kanssa rattaista tuli aina kamala kina. Havaitsin että nukkejen hoitaminen oli rajattu leluosastolla visusti pinkille alueelle, jonka värikoodauksessa ei ole erehtymisen varaa. En onnistunut löytämään minkään muun värisiä rattaita. Siispä jäin miettimään, onko todella näin että lapsi joka viettää päivät kotona isänsä kanssa saa jo lelukaupassa viestin että "vauvojen" hoitaminen kuuluu vain tytöille.

Ensimmäisen kerran kun poika innoissaan kärrytteli ulkona ja riensi pihatielle kuultuaan kaivurin äänen, kohtasimme koiran ulkoiluttajan. Tämä kysyi onko lapsi tyttö vai poika, johtuen kuulema rattaiden väristä. Kerroin että muunlaisia ei ollut saatavilla. Nainen kysyi vilpittömästi: "Eikö hänelle olisi voinut ostaa vaikka sellaista taaperokärryä?"

Olen sitä mieltä että pojat olkoon poikia ja tytöt tyttöjä sen mukaan miltä tuntuu. Toivon hartaasti että käsitykset oikeanlaisista tavoista olla tyttö tai poika, nainen tai mies olisivat niin väljät että jokainen löytää paikkansa tuntematta itseään pois suljetuksi. Tämä tarkoittaa sitä että poikien ja tyttöjen tulee saada myös olla keskenään erilaisia. Toivon, että asioiden arvoa ei määrittäisi se onko se "poikien" vai "tyttöjen" juttu. Sillä on minusta kaikkein eniten merkitystä.