Tunarointia

Oikeastaan kirjoitan tämän selventääkseni muutamia asioita itselleni. Pahoittelen jos ikävystytän teitä muita.

Tämä on ollut mokailujen viikko. Ensinnäkin pudotin iPhoneni hiekkatiellä sillä seurauksella että sen näytön lasi meni tuhannen päreiksi, mikä taas johti siihen että kosketusnäyttöpuhelin ei tietenkään toimi ollenkaan. Onneksi olen säästänyt vanhan luurini.

Myöskin jääkaappipakastimemme on tehnyt tenän, hitaasti ja huomaamattomasti. Havahduimme tähän vasta perjantaina kun siippa törmäsi maitoa hörppiessään ikävän kiinteisiin sattumiin mukin pohjalla. Ja tietenkin olen edellisviikolla valmistanut viitisen kiloa kaalilaatikkoa pakkaseen. Pelkäänpä että koska se on ollut vain puolikohmeessa koko tämän ajan, saatan joutua heittämään koko satsin Ahdille. Koko jääkaappimme sisältö majailee nyt keskiviikkoon ja korjaajan saapumiseen asti naapurien kummastukseksi etupihan pöydällä. Onneksi ulkona on aika optimaalinen jääkaappilämpötila. Mutta miksi, voi miksi en kiinnittänyt löperölämpimään kylmälaitteeseen ajoissa huomiota?

No, tänään sitten pyykkäsin viidettä ja kuudetta pyykkikoneellista, ja kun otin pyykit koneesta, havaitsin että muuan mustavalkoinen vaate oli muuttunut musta-tummanvioletiksi. Ei tuo vielä mitään, mutta kun sitten tajusin että lapsen pirskatin arvokas syys–talvi–keväthaalari jota olen juuri päässyt kehumasta täällä blogosfäärissäkin oli tuossa samaisessa koneellisessa, meinasi itku päästä. Kaunis omenanvihreä on muuttunut likaisen laikukkaan kirjavaisen armeijanvihreäksi. APUA! Kaiken kruunasi paniikki-ideani pestä puku heti uudestaan supervahvalla tahranpoistoaineella. En tiedä paljonko puvun vedenpitävyydestä on jäljellä, mutta väri ainakaan ei lähtenyt mihinkään...

Viikonloppuna kärvensin suunnilleen kaikki valmistamani ruuat, ja jouduin toteamaan että isompi osa kokkauksistani palaa kuin on sopivan paistunutta. Myös suolaa hulautan vakiosti liikaa, näin tälläkin kertaa. Leivon äärimmäisen harvoin koska se vaatii yksinkertaisesti ihan liikaa paneutumista. Ei ole aivan sama miten paljon sitä leivinjauhetta laittaa, eikä pannukakku toimi jos jauheen ripottelee viimeiseksi pinnalle. Olen kokeillut, tulee kumpareita.

Tunaroinnit tuntuvat kasautuvan yksille ja samoille ihmisille. Jo penskana minulla on ollut kyseenalainen kunnia lähteä roskapussi kourassa kouluun, unohtaa joka päivä joku kirja kotiin tai jättää tahattomasti läksyt tekemättä. Jos liikuntatunnilla oli uintia tai hiihtoa, saatoin olla varma etten ollut muistanut välineitä ja jouduin käyttämään häpeää aiheuttavan hirveitä lainavarusteita. Läpi elämäni olen ollut se joka on juossut bussin perässä tukka putkella ja jonka sukkahousut ovat pudonneet nilkkoihin sillä hetkellä kun olen vihdoin noussut siihen bussiin. Ennen kaikkea: olen aina ollut se jonka toilailuille muut ovat nauraneet ja jonka perään muut ovat tunteneet tarvetta vahtia. "Muistathan tulla huomiseen kokoukseen?" "Laita nyt sitten kaksi herätyskelloa soimaan." "Sinä olet sellainen nolojen tilanteiden nainen." "En tajua miten ihminen joutuu soittamaan omaan puhelimeensa löytääkseen sen."

Vaikka tekisin mitä, aina uuden ihmisen tavattuani puolen vuoden päästä hänellä tuntuu olevan minusta toivottoman koheltajan kuva. Niin. Onhan se aika huvittavaa. Ainakin niiden mielestä joiden asiat ovat huomattavasti paremmin ojennuksessa. Ja kyllä, usein myös omasta mielestäni. Minulla on enimmän aikaa tapana nauraa itselleni ja toilailuilleni. Se onkin ainoa keino selviytyä eteenpäin. Mutta joskus mietin mistä tämä sählääminen johtuu. Olen tullut tällaisiin päätelmiin:  

1. Yritän tehdä liian montaa asiaa yhtäaikaa. Vanha sanonta kuuluu "Aina roiskuu kun rapataan!", ja se tuntuu pitävän paikkansa.
2. Joidenkin ihmisten keskittymiskyky ei riitä arjen haasteisiin. Ajatukseni harhailee tämän tästä ihan muissa asioissa kuin siinä mitä olen tekemässä. Jos ei muuta niin seuraavassa tehtävässä. Viime aikoina tekemiseni ovat keskeytyneet tihenevään tahtiin – sattuneesta vaahtosammuttajan korkuisesta mutta huomattavasti liikkuvaisemmasta syystä.
3. En epäröi lausua mokaamisiani ääneen. Moni muu tekee paljon enemmän työtä peitelläkseen jälkensä niin muilta kuin itseltäänkin. Minä taidan olla jonkinlainen henkinen exhibitionisti. Kun elämässäni tapahtuu hullunkurisuuksia, tykkään jakaa sen muiden kanssa. Näin tulen asettaneeksi itseni myös alttiiksi arvioinnille, jonka lopputulemana saan lahopään sählärin maineen

Mitä tälle tilanteelle sitten voi tehdä? Luulen että jotain voi skarpata luomalla itselleen muistin työkaluja, keskittymiskykyäkin voi kuulema parantaa jonkin verran. Mutta paras keino estää turhautumista on joko lakata lausumasta toilailujaan ääneen, tai sitten lakata välittämästä siitä että unohtaa asioita ja tekee jutut omalla tavallaan mutkat suoriksi vetäen. Onneksi minulla kuitenkin on paljon vahvuuksia joihin voin keskittyä kun tuntuu siltä etten kykyne tekemään mitään oikein. Loppupeleissä olen aikamoinen perfektionisti, ja saatan myös hiukan paisutella näitä epäonnisuuksiani.

Tänään kesken turmeltuneen haalarin aiheuttaman porun pieni poikani tuli muiskauttamaan minulle pusun ja päätti sitten vetää äidin ajatukset pois turhanpäiväisyyksistä kiskomalla noin seitsemän metriä vessapaperia ulos rullastaan. Niinpä. Kai se arki pääpiirteissän pysyy kuitenkin kasassa vaikka oma pää ja muutamat pikku yksityiskohdat eivät aina pysyisikään.

Koittakaa siis kestää, rakkaat lähimmäiseni. Tämä on parasta mihin pystyn.