Harakanpoika on useimmiten iloinen ja nauravainen onnenpulla, mutta kun hän sille päälle sattuu, särmää löytyy enemmän kuin pienestä pitäjästä. Etenkin nyt kun ipana on keksinyt kuinka noustaan seisomaan tukea vasten, nukkumaan meneminen on noussut kynnyskysymykseksi. Viimeksi äsken kävimme tunnin verran tahtojen taistelua, ja ihan fyysisiä painiotteitakin jouduin käyttämään väkivahvan rutaleen selättämiseksi. Tämä siis siitäkin huolimatta että vielä ei edes olla yritetty tosissaan iltamaidosta vieroittamista, eli perinteiset tissisessiot oli jo käyty, ja lapsi oli hetkeä aikaisemmin jo ollut aivan tainnoksissa.
Tämän iltaisen raivarin laukaisi ehkä makkarin lämpimähkö ilmanala, hämäävän kirkas auringonpaiste ulkona tai jokin muu, mene ja tiedä. Joka tapauksessa poika nousi noin tuhat kertaa seisomaan sängyn päätyä vasten ja kirkui kurkku suorana silmät puoliummessa.
Mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä? Itse en ole kovan luokan unikoulun kannattaja, ja otin vähän lempeämmät otteet käyttöön. Ainakin tänään tällä reseptillä tuli erävoitto:
20.30 Huuto alkaa. Painan pystyyn nousevan ipanan määrätietoisesti mutta hellästi kerta toisensa jälkeen takaisin makuulle. Pitelen kiinni välillä tiukastikin ja sanon ettei sovi nousta, silittelen selästä ja kyljistä, laitan pois singotun tutin takaisin suuhun, silitän nenänvartta, laulan tuttua unilaulua.
21.00 Lapsi saa karjua yksin korkeintaan muutaman minuutin kerrallaan ja seistä sängyn laitaa vasten, kuulee liikkeeni viereisestä huoneesta, puhelen rauhoittavasti. Välillä käyn nostamassa syliin, kerron ettei ole hätää. Lasken makuuasentoon. Makuuhuone lähes pimeä.
21.20 Pikku raivopetteri on aivan hiessä huutamisesta. Ikkuna auki, viilennystä, yöpaidan vaihto viileämpään, samalla vaipanvaihto ja vesihuikat.
21.25 Huutaminen ottaa voimille, lapsi rähjää makuullaan, tyyntyy. Silittelen hiuksia, sivelen kylkiä ja selkää, juttelen rauhallisesti ettei ole hätää ja hyvää yötä. Lapsi murisee silmät kiinni, pidän kämmentä poskella paikoillaan, pieni ei enää kamppaile. Lapsen kädet ja jalat vipattavat kuin hyttysiä huitoisivat, mutta ei enää pyri pystyyn.
21.30 Pieni nukahtaa lopulta.
HUH! Tämä meni aika intuitiolla, mutta luulen että tämä vastaa aika hyvin tassuhoito-ohjeita joita haasteellisten nukkujien vanhemmille annetaan. Tsemppiä kohtalotovereille. Onneksi tämä ei ole ihan joka ilta tällaista, usein on jopa ihan helppoakin :)
Se mikä tässä hämmentää on se, että nettikeskusteluissa puhutaan sängyssä huutavan lapsen turvattomuudesta ja pelosta. Jos en nyt aivan pieleen lapseni tunnetiloja tulkitse, hän ei vaikuta yhtään pelokkaalta vaan siltä ettei malta vielä nukkua, (saattaa esim. virnuilla aluksi pystyyn noustessaan) ja kiukkuiselta kun ei saa tahtoaan läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti