Olen ihmetellyt suuresti valtavaa ruokahaluani ja sitä, etten millään laihdu imettäessä yhtään, vaikka lapsi syö edelleen (valitettavasti) pari kertaa yöllä, ahkerasti aamulla ja muutaman kerran pitkin päivää. Olen edelleen sen näköinen kuin olisi jo toinen pulla uunissa, painoindeksin mukaan lievästi ylipainoinen ja peilistä katsoo tätimäinen ja ryhditön tantta. Ampiaisvyötäröni on kadonnut, ja vatsalihasten välissä on ikävä railo. En siis ole palautunut synnytyksestä ensinkään. En tavoittele täydellisyyttä ja olen aina ollut runsasmuotoinen, mutta juuri nyt kehoni tuntuu vieraalta.
Tänään suivaannuin niin että ostin paketillisen laihdutusvalmistetta, josta pitäisi minun keittoja väsäämäni muutaman seuraavan päivän ajan. Ei kovin luomua, ei kovin houkuttelevaa, enkä oikeastaan edes usko vippaskonsteihin laihduttamisen saralla. Miksi sitten sorruin moiseen? No, haluan kokeilla olisiko litkukuurilla vaikutusta näläntunteeseen, sillä suurin este normaalimittoihin pääsemisessäni eivät niinkään ole herkut vaan jatkuva nälkä ja puputtaminen, sekä hirmuiset annoskoot. Olen se tyttö joka illanistujaisissa syö toisten jämätkin, ja närppii miehensä ja lapsensa lautasilta. Toden totta, en osaa heittää aina pois edes vauvan mautonta sosemössöä! Syön myös kerran ipanan suussa käyneitä ja lattialle viskottuja tunnistamattomia möykkyjä, enkä nykyään tunne itseäni kylläiseksi juuri koskaan. On oikeasti ahdistavaa olla aina nälissään ja samalla tietää syövänsä jatkuvasti yli oman tarpeen. En mielestäni ole tunnesyöppö, vaan nälkä-kylläisyyssäätelyni on jotenkin vinksahtanut.
No niin, tässäpä tilitystä kerrakseen. Aijemman postaukseni suunnitelmat hiilarien suhteen ovat edelleen voimassa, mutta alkuun muutaman päivän Nutrilett-vihanneskuuri kokeeksi. Koekaniininne raportoi edesottamuksistaan piakkoin.
Joka tapauksessa nämä ovat todella sivuseikkoja, ja olen enimmäkseen vain onnellinen perheestäni ja kasvavan lapsen ihmettelystä ynnä elämästä yleensä. Surullisiakin uutisia olemme nimittäin viime aikoina saaneet lähipiiristä kuulla, ja olen karvaasti todennut että onni tällä saralla ei ole itsestäänselvyys. Joskus ikävät tapahtumat osuvat liian lähelle ja silloin ne koskettavat syvältä, etenkin kun itse on niin samassa elämäntilanteessa.
Näihin sekalaisiin ja sekaviin kuviin ja tunnelmiin lisättäköön, että olen tällä hetkellä yksikätinen, sillä minulla on molemmissa käsissä marraskuusta asti vaivannut jännetuppitulehdus johon sain tänään kortisonipistokset. Seuraus oli se, että kipeämpi oikea käsi tuntuu nyt hivenen paremmalta, mutta alunperin parempi vasen käsi äityi ja on nyt täysin toimintakyvytön. Ei kovin kätevää kun on vasenkätinen ja vauva hoidettavana. Paniikki meinaa iskeä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti