Uuden vuoden jäädykejälkkäri

Meillä jouluherkuttelun päättää aina tämä ihanan raikas puolukkajäädyke, jonka reseptin jaoinkin viime joulun alla. Nyt saatan laittaa sitä myös uuden vuoden kunniaksi.

PUOLUKKAJÄÄDYKE
(Valmistetaan vähintään 5 h ennen tarjoilua) 

2 munaa 
1,5 dl sokeria 
2 dl kuohukermaa 
3 tl vaniljasokeria 
4 dl pakastepuolukoita 
4 dl maitorahkaa 

1. Vatkaa kerma vaahdoksi. Vatkaa toisessa kipossa munat ja sokeri vaahdoksi, lisää kermavaahto.
2. Soseuta puolukat ja sekoita ne joukkoon.

3. Lisää maitorahka
4. Kastele jäädyke- tai kuivakakkuvuoka kylmällä vedellä ja kaada seos vuokaan.
5. Peitä vuoka ja laita pakkaseen vähintään 5 tunniksi.

Huom! Jos jäädyke on pidempään pakkasessa, ota se pehmemään vähintään tunti  ennen tarjoilua.

Karppiversio: Jätä sokeri pois ja lisää joukkoon hieman steviaa sekä kohmeisina pilkottuja pakastevadelmia.

Valon juhlaa

Vuosi on ollut haastava, etenkin syksy ja talvi suurine muutoksineen. Meidänkin perheessä on murehdittu yhteisen ajan vähyyttä, koettu stressiä ja väsymystä, oltu välillä vähän heikosti läsnä mutta kuitenkin yritetty parhaamme.

Päätin että nyt kun olemme molemmat töissä, satsaan kaikissa valinnoissani väsymyksen minimoimiseen ja perheen yhteisen ajan sekä jaksamisen maksimoimiseen. Tämä on tärkein uuden vuoden lupaukseni.

Leppoisaa ja akkuja lataavaa joululomaa kaikille!

Jouluisia leipäsiä

Leivoin kokeilumielessä itse keksimälläni reseptillä jouluisia leipiä ja pakkasin ne pieniksi tuliaisiksi. Näissä leipäsissä maistuu kaneli, neilikka, pähkinät, rusina ja siirappi. Nautitaan mieluiten lämpimänä voin kera!

JOULULEIPÄSET
6 pientä leipää

2 dl vettä
6 dl maitoa
1 tl suolaa
3 tl kanelia
2 tl neilikkaa
400 g turkkilaista jugurttia
400 g ruokosokerisiirappia
80 g mantelirouhetta
1 iso kourallinen pähkinäsekoitusta
1 dl rusinoita
2 dl ruisjauhoja
2 dl graham täysjyvävehnäjauhoja
6–8 dl vehnäjauhoja
1 pss kuivahiivaa
100 g voita

Lisäksi
noin 6 dl vehnäjauhoja alustamiseen
sormisuolaa

1. Sekoita nesteet ja lämmitä hieman. Lisää suola, jugurtti ja siirappi.
2. Pieni saksilla kulhossa rusinat ja puolita pähkinät ja lisää joukkoon, samoin mantelirouhe ja suola.
3. Sekoita jauhot ja kuivahiiva sekä mausteet ja lisää vähitellen sekoittaen nesteeseen.
4. Vaivaa joukkoon 100 g pehmeää voita.
5. Anna taikinan kohota kaksinkertaiseksi lämminvesihauteessa. (Vesi ei saa olla tulikuumaa ettei hiiva kuole. Itse laskin kunnolla lämmintä vettä lavuaariin.)
6. Alusta taikina hyvin jauhoja lisäten. Taikinan on hyvä jäädä melko löysäksi mutta kuitenkin niin että sitä pystyy käsittelemään. Leivo kosteilla käsillä pieniä leipiä.
7. Painele pintaan kokonaisia pähkinöitä tai manteleita koristeeksi. Ripottele pinnalle sormisuolaa. Anna kohota vielä pellillä.
8. Paista 200 asteessa noin 25 minuuttia (kiertoilmauunilla vähemmän).

P.S.
Kotivinkin sivuilta löysin leipäohjeen jossa oli niin suloinen esillepano, että ensi jouluna taidan leipoa leipäseni näin.

Kai toisille saa leipoa vaikka itse on ruokavammainen, hih?

Mamma kuntoon -projekti, osa 12: Väliaikatietoja

Vuosi on lopuillaan, ja ajattelin kertoa vähän kuulumisia ja havaintojani kunto- ja ruokavalioremonttini tiimoilta.

Ensin pitää sanoa, että homma ei ole edennyt aivan yhtä tehokkaasti kuin olisin toivonut, mutta ihan tuloksetta en ole silti jäänyt.

Aloitin työmatkapyöräilyn vajaa 14 km suuntaansa pari kertaa viikossa kesälomien jälkeen, ja totisesti hurahdin. Liikunta jolle aijemmin tuntui olevan vaikea löytää aikaa, sujahti arkeen kuin huomaamatta. Mikä parasta, pyöräily mäkisessä maastossa on niin tehokasta, että 3,5 tuntia viikossa alkoi aika nopeasti kohottaa kuntoa, ja homma alkoi sujua kevyemmin jo viikon jälkeen. Vielä kun kaveri huolsi pyöräni ja vaihtoi luistavammat laakerit, matka-aika lyheni tunnista 50 minuuttiin. Työpaikalle päästyäni olin pirteä kuin peipponen ja täynnä ihan uudenlaista energiaa. Syksyllä sain nastarenkaat, joten matka jatkui pitkälle marraskuulle, maltoin lopettaa vasta kun saimme paksut kinokset tänne Helsinkiinkin. Nyt on tarkoitus ruveta hiihtämään, heti kun nuhanenä paranee.

Huomasin yllätyksekseni, että raskaudesta jäänyt vatsakellukka alkoi vihdoin kahden vuoden jälkeen kuroutua pikavauhtia sisään. Minulle oli jäänyt iso rako lihasten väliin, ja lähemmäs kymmenen uteliasta on kuluneina parina synnytyksen jälkeisenä vuotena tiedustellut olenko uudestaan raskaana. Nyt ei ole taputtelijoita näkynyt, vaikka en vielä pyykkilautaa omistakaan, hih. Pyöräily onkin siis parasta mahdollista keskivartalojumppaa, vaikka sen voisi kuvitella ensisijaisesti treenaavan peppua ja reisiä!

Kiloja on valitettavasti pudonnut vain muutama, mutta se on silti ihan hyvä kun suunta on ollut viimeiset kolme vuotta lähinnä nousujohteinen. Mitoista on kadonnut suhteessa enemmän.

Pyöräilyn lisäksi toinen olennainen muutos on ruokavalio. Olen edelleen karpannut maltillisesti, vaikka tiukan linjan ketokarppauskokeilua en halunnutkaan jatkaa paria viikkoa kauempaa. Koin että ei ole järkevää pitää yllä dieettiä joka ei tunnu itselle luontevalta, sillä haluan pysyviä muutoksia ruokavaliooni. Halusin palauttaa kasviksia ja maitotuotteita lautaselleni vaikka niissä onkin hiilareita. Ilman viljoja olen koittanut nyt elää, sillä huomasin että vuosikausia vaivannut vatsani rauhoittui kun taikaiskusta kun jätin leivät ja leivonnaiset pois! Minulle on tehty lukuisia negatiivisia keliakiatestejä, mutta luulen että syypää kuplintaan on joko leipään lisättävä ylenpalttinen gluteeni jolle voi olla yliherkkä ilman keliakiaakin, taikka liialliset kuidut. Kun lisäsin reippaasti rasvoja ja keskityin syömään kasviksia, lihaa, kalaa ja maitotuotteita, kauhea porina, turvottelu, pahoinvointi ja kipuilu on ollut tiessään. Vaikka minun pitäisi saada vähemmän kuituja kuin ennen, vatsani pelaa huomattavasti paremmin. Välillä kun olen kokeillut YHTÄ aamupalavoileipää, oireet ovat palanneet. Samaa pulputusta ja kouristavaa kipua aiheuttaa myös sokeri, ja viljan ja makean yhdistelmä on kaikkein pahin – vatsani paisuu silmissä.

Tänä jouluna ei siis syödä pipareita eikä joulutorttuja, mutta jos voin vihdoin välttää joka tapaninpäiväisen vatsakipukohtauksen, se on sen arvoista. Päätin pysytellä erossa myös kinkusta ja lanttulaatikosta, sillä nekin sulavat huonosti. Pikkuhiljaa kokeilemalla löytyy se itselle sopiva ruokavalio jonka kanssa ei tarvitse kärsiä. Harmittaa vain että joudun olemaan hiukan hankala toisten ruokapöydissä.

Violetteja sisustuksia

Pohdiskelen värejä veikan ja kälyn mahdollisen tulevan kodin sisustukseen. Lähtökohta oli violetti. Tällaisia väripaletteja fiilistelin.

Violetti + sitruunankeltainen
lisäväreinä harmaanlila ja kitti

Violetti + turkoosi
lisäväreinä petrooli ja kitti

Violetti + omena
lisäväreinä ruohonvihreä ja kitti

Violetti + tomaatti
lisäväreinä fuksia ja harmaa

Näiden yhdistelmiä ja karsittuja skaaloja...

...ja bonuksena aika hurja yhdistelmä joka kuitenkin toimii: violetti ja kirkas minttu. Tätä kun murtaisi vaikka sillä kitinvärisellä, niin olisi aika hieno.

Testissä: Talvinen tee-elämys

Naapuriystäviä kylässä. Keitin Pukka luomuteetä jota posti toi tänään maistettavakseni. Tässä vihreässä teelaadussa tuoksuvat kaneli, kardemumma ja inkivääri, juuri sopivasti niin että se virittää talviseen tunnelmaan, mutta maku ei ole liian raskas yhden sesongin juttu. Parasta on pirtsakka inkivääritujaus. Tykkään!

Uhmapeikon vierailuja

Meillä on alkanut uhma, tuo surrealistisen kaoottinen ja voimassaan hämmästyttävä mielenmyllerryskausi, joka pyyhkäisee kaiken yli ja pahimpina aikoina muuttaa perheen arjen seviytymistaisteluksi ja kodin sotatantereeksi. Kun kaksivuotias kirkuu taukoamatta ja kierii lattialla, kieltäytyy syömästä ja on kaikesta jyrkästi sitä mieltä että varmasti EI, jää tuoksinassa aika vähän aikaa kehittäville parisuhdehetkille, leppoisille perheen yhteisille illallisille tai edes kokonaisille yöunille. Kyllä, olen käynyt myös keskellä yötä keskusteluja siitä kannattaako kylppärin lattialla maata alasti huutamassa tai voiko taapero määrätä kuka nukkuu tänä yönä missäkin sängyssä.

Meidän pikkumiehemme on aina ollut pippurinen, reilun vuoden ikäisenä makasi toppahaalari päällä selällään tuulikaapissa kirkumassa puoli tuntia eikä suostunut tulemaan pois. Syöminen on ollut taistelua aina, sillä isältä ja äidiltä saa parhaan reaktion kun ottaa mehumukista löylykauhaotteen ja heittää tahmean nesteen reippaasti ja pitkälle. Muutenkin ruokailuun keskittyminen on edelleen pahasti hakusessa, ja useimpina päivinä sorrumme syöttämään kaksivuotiasta joka osaa kyllä muodostaa yli kymmensanaisia, tunteita ja aikaa ilmaisevia virkkeitä, mutta ei selviydy jugurtin syömisestä itsenäisesti. Jos emme lusikoi pöperöä suuhun, syöminen jää kokonaan väliin, mikä ei tunnu hyvältä idealta. Noidankehä on valmis.

Tuosta puhumistaidosta on muuten ollut suurta iloa, mutta nyt on selvää että myös kinaamaan joutuu paljon ja usein: "Äiti pyyhkii mehun, minä en pyyhi. EN HALUA!... Eiku äiti tule auttamaan!" Aamut alkavat sillä että lapsi saapuu makkariin ja räpsäyttää valot päälle, työntää sitten pienet sormet minun ja patjan väliin, nostaa käskevästi ja toteaa napakasti "Nouse siitä pois! Nouse ylös siitä!" Sitten seuraa kaino pyyntö: "Menetkö, äiti, töihin? Tule hetkeks minun kanssa syömään ensin." Illalla kun yritän nukuttaa: "Mene pois! Mene omaan sänkyyn siitä!" ja jos teen niin, minuutin päästä nuori herra karkaa sängystään. Kerran on jo tullut "Äiti on tyhmä, äiti on tuhma!" Odotan ensimmäisten ärräpäiden ilmestymistä sanavarastoon...

Päiväkotiharjoittelun lähestyminen ja sitä ennen podettu flunssa ovat olleet ehkä syynä tämänkertaiseen uhmakiukkuaaltoon. Lapsen rähjättyä viikon koko sakki on aika väsynyttä. Eräänä iltana pidin pientä miestä sylissä kun häntä niin kovasti itketti taas jonkun väännön jälkeen. Kysyin onko hän vihainen minulle. Vastaus kuului: "Ei, en minä ole vihainen, minulla on vain paha mieli."

Hyvät neuvot olisivat kullan arvoisia. Kuinka toimia kun lapsella napsahtaa päälle pimeä raivo, sellainen jossa heittäydytään selkä kaarelle ja kieriskellään. Toistaiseksi on tuntunut että metodien vaihteleminen tuottaa parhaan tuloksen. Jos koko päivän on juostu jäähyllä ja kovisteltu pöydässä sikailijaa, välillä voikin olla tarpeen sivuuttaa pienen huomionhakuiset temput mahdollisimman vähällä, ottaa syliin ja sanoa: "Minä näen että sinua harmittaa". Pelkästä raivoamisesta oma kiukkuni ei herää, mutta kun ruokaa ja tavaroita lähtee lentämään tai vanhempia läpsitään, mittani täyttyy helposti. Tulee huudettua ja käytettyä rivakoita otteita kohti jäähypenkkiä.

Huomio, se on näissä tilanteissa kai se olennaisin asia. Poika hakee huomiota 24/7, ja on jo pitkään tiennyt mistä narusta kannattaa vetää jotta äidin tai isin hermo menee. Minulle on turha tulla sanomaan että esimerkiksi vuoden ikäinen ei osaa tehdä tahallista jäynää, meillä on ollut niin ilmeistä että ihan varmasti osaa. Hieman ekojen synttäreiden jälkeen poika totesi usein "KATO NY, VOI VOI VOI" ja kaatoi virnuillen vähän lisää maitoa lattialle.

Kun peiliin katson, en voi muuta kuin todeta, että samasta puusta on lapsi veistetty, kipinät sinkoilevat helposti minullakin. Ehkä siksi minun on helppo toisaalta ymmärtää pientä pippuriamme. Jo odotusaikana tiesin että tulinen ja eläväinen tapaus on tulossa, sen verran myllerrystä ja kipakoita potkuja sain osakseni. Vastasyntyneenä poika tuijotti arvioivasti suoraan silmiin, huusi vatsakipujaan kovaa ja korkealta. Vauvana hän oli nauravainen ja haki kaikkien huomion itselleen, mutta jos jokin oli pahasti, se ei todellakaan jäänyt epäselväksi. Sylissä poika ei ole koskaan osannut istua viittä minuuttia kauempaa, mutta halitankkausta hän hakee tämän tästä. Muistan kuinka neuvolantäti sanoi nelikuisesta vauvastamme että en saisi seisottaa häntä sylissä vielä. Vastasin että yritäpä estää häntä nousemasta pystyyn.

Toisaalta voimakas temperamentti näkyy myös rohkeutena ja ennakkoluulottomuutena kaikkea ja kaikkia kohtaan. Lapsi on enimmäkseen valloittava ja hauska tyyppi. Sitä valoisaa pikkumiestä ajattelen ikävöiden niinä hetkinä kun uhmistuhmis istuu tanakasti pienen olkapäällä. Mutta eiköhän tästäkin vaiheesta vielä selvitä.

Muutoksen tuulia

Elämä on tuonut näin loppusyksystä paljon uusia asioita pureskeltavaksi. Muunmuassa sen että on tullut aika pikkumiehen aloittaa päivähoito. Hän sai kuin saikin päiväkotipaikan lähipäiväkodista jonka piti olla täynnä kuin turusen pyssy. Ryhmän lapsista kolmannes on tuttuja naapuruston ystäviä. Varsinainen lottovoitto siis!

Samaan aikaan mediassa velloo keskustelu alle kolmivuotiaiden päivähoidosta ja kotihoidontuen lyhentämisestä. Oma poikani on nyt 2 v. 3 kk. Me kuulumme siihen viiteen prosenttiin suomalaisista kotihoidontukea saaneista perheistä joilla tuen saajana on ollut myös isä melkein vuoden ajan.

Kotihoidontukikeskustelussa on luonnollisesti pidetty yllä näkemyksiä kuinka ÄITIEN pitäisi tai ei pitäisi palata aijemmin töihin, kuinka kotihoidontuki pilaa ÄITIEN työurat ja eläkkeet jne. Isistä ei juuri puhuta, mikä johtuu edellä mainitusta viidestä prosentista. Itse toivoisin että keskustelu ei olisi ihan näin yksipuolista, sillä mitä keskusteluissa pidetään normina, se pysyy todennäköisemmin normina.

Hesarin kolumnisti Virpi Salmi provosoi viimeisimmällä kirjoituksellaan kotiäidit takajaloilleen puhumalla äitien chillailusta kotona ja siitä kuinka olisi jonkinlainen myytti että vanhemman kotona oleminen olisi eduksi lapselle. Hänen mielestään kotihoidontuki mahdollistaa vain kotiäidille mukavan yhteiskunnan maksaman breikin työelämästä. No, Virpi nyt tykkää räksyttää joka suuntaan ja sohaista tarkoitushakuisesti pahimpiin muurahaispesiin perustelematta kantojaan kovin aukottomasti.

Itse mietin miksi näissä keskusteluissa aina unohdetaan se tosiasia, että lisääntymällä perhe lahjoittaa yhteiskunnalle tulevan veronmaksajan. Yhteiskuntaa ei ole olemassa ilman uusia jäseniä. Pidän kohtuullisena että lapsiperheitä tuetaan, koska lapset ovat yhteiskunnan pääomaa josta hyötyvät myöhemmin kaikki, myös ne verorahoistaan mustasukkaiset jotka haluaisivat poistaa esimerkiksi sen muutaman sadan euron kuukausittaisen kotihoidontuen.

Toinen kysymys on se, paljonko kotihoidontuen poistaminen vähentäisi kustannuksia verrattuna siihen että jokainen yli kaksivuotias jota nyt hoidetaan viimeistä vuottaan kotona, tarvitsisikin päivähoitopaikan. Tällä hetkellä vain alle puolet alle 3-vuotiaista lapsista on kodin ulkopuolella hoidossa.

En myöskään välttämättä haluaisi olla töissä päiväkodissa jonne tupsahtaisi kourallinen pahimmassa uhmaiässä olevia sankareita lisää per ryhmä. Saatika että haluaisin laittaa lapseni hoitoon entistä isompaan ryhmään. Nyt Harakanpoika on ryhmänsä kolmastoista taapero. Vahvasti epäilen niitä resursseja joita uusien päiväkotien ja päiväkotiryhmien perustamiseen oltaisiin valmiita laittamaan.

Kotiäiti tai -isä on loppujen lopuksi melko edullinen päivähoitaja valtion näkökulmasta. Ja kun miettii miten paneutunutta hoitoa lapsi parhaimmillaan sillä rahalla saa, minusta tätä uudistusta kannattaisi harkita uudelleen. Eipä silti, ei kotihoidontuen poistaminen automaattisesti ajaisi vanhempia aikaisemmin töihin, mutta kokemuksesta voin sanoa että kyllä se perheiden elämää hankaloittaisi merkittävästi, etenkin pienituloisten perheiden. Huomioitavaa on myös, että kotiin jääneistä äideistä 40 % ei ole työsuhdetta johon palata vanhempainvapaan jälkeen. Tätä asiaa ei ratkaista kotihoidontukiaikaa lyhentämällä.

Virpi Salmi on sitä mieltä että ei ole mitään syytä uskoa että kotihoito olisi alle kolmivuotiaalle lapselle parempi vaihtoehto kuin päivähoidot. Tämä on mielipide. Asiasta on tehty ihan oikeita tutkimuksiakin. Tulokset ovat olleet vaihtelevia, mutta ainakin tutkija Erja Rusanen ja professori Liisa Keltinkangas-Järvinen ovat tulleet lopputulemaan jossa he suosittelevat että päivähoito ei alkaisi alle kolmivuotiaana. Minulla ei ole syytä epäillä tätä, mutta perheen kokonaistilanne on tietysti se mikä ratkaisee.

Kenkälaatikon uusi elämä

Visuaalisesta ammatistani huolimatta olen joillain käsillätekemisen alueilla todella surkea. Jo päiväkodissa laitoin tarhantädit leikkaamaan ja liimaamaan puolestani, koska inhosin erikiipperiä joka tarttui sormiin, ja saksilla leikkaaminen oli suorastaan kivuliasta (kunnes aikuisena ymmärsin että vasurisaksiakin on olemassa). En vieläkään osaa liimata tuhrimatta paperin molempia puolia enkä leikata saksilla suoraan. Siitä huolimatta sain pienen askartelukohtauksen.

Meillä pyöri eteisessä ja kaapeissa ihmeen paljon tyhjiä kenkälaatikoita jotka olin vähällä heittää pois. Sitten silmiin osui Mokossa kaunis lintuaiheinen lahjapaperi.

Näin nämä kaksi asiaa kohtasivat.

Tämä ja ystävänsä päätyy keittiön liian syvään vetolaatikkoon lajittelemaan hyrskynmyrskyä. Juu, ei kestä lähempää tarkastelua, mutta ihan söpö siitä tuli.

Oivalsin muuten että tässähän on  keino vähentää kaatopaikkajätettä jouluna: Sen sijaan että ostaisin sata rullaa lahjapaperia joka lentää heti avaamisen jälkeen roskikseen, hankin kaunista ja lahjan saajan sisustukseen sopivaa päällystysmateriaalia ja annan bonuslahjaksi sievän ja pidempään säilytettävän pakkauksen. Eikä päällystysmateriaalin todellakaan tarvitse olla uutta, tähän tarkoitukseen voi haalia kaikenmoista mitä kotoa löytyy sanomalehdestä lasten piirustuksiin.

Pakko sanoa että Eri Keeper ei edelleenkään ole suosikkiliimani. Rubber Cementillä olisi tullut huomattavasti vähemmän kupruileva lopputulos. Laatikon reunat vahvistin läpinäkyvällä teipillä.

Ei tällä nyt innovaatiopalkintoa saa, mutta ilahduinpa kun sain näprätä.

Pyhäinpäivän piparibileet

Kerrankin avasimme joulukauden ajoissa. Aamupäivän rikoimme hyviä tapoja ja siivosimme kodin puhtaaksi, sain vihdoin jopa pestyä ikkunat auttavasti. Iltapäivällä alkoivat piparinleipomisjuhlat. Viisi pientä ja viisi vähän isompaa leipojaa. Illalla herkuteltiin viinillä, rypäleillä ja juustoilla sekä leipomuksilla.

Kun olin pieni, meillä oli tällainen paperinen tähti ikkunassa. Joulu ei tullut ilman sitä. Pyysin äidiltä myös lapsuuteni lasiset 70-luvun kynttilänjalat. Ne ovat alkaneet taas näyttää kauniilta.

Onko se ihmissusi?

Illalla nousi mahtava sumu!

All Hollow´s day. Friends visiting, we started the Christmas season by baking some ginger breads. I put a paper star on the window, there was one at my childhood´s home too. At night there was a wonderful creepy fog.

Mamma kuntoon, osa 11: Karppiruokaa

Täällä karppaajakokelas pohdiskelee.

Olen nyt kokonaisen viikon yrittänyt tiristää rasvat maksimiin ja hiilarit minimiin. Minusta tämä ruokavalio on tuntunut kovin vaikealta kun tavoitteena on ketoosi, eli hiilihydraatit korkeintaan 20 g päivässä. Kaipaan kipeästi enemmän kasviksia ja minulla on jatkuvasti vaikeuksia keksiä mitä söisin. Olen ollut nälissäni todella paljon, sillä ilmeisesti en ole saanut ympättyä ruokiini riittävästi rasvaa. Epätoivoisena olen lusikoinut öljyä suoraan pullosta suuhun kun en ole muuta keksinyt. En ole myöskään nauttinut syömisestä yhtään koska en rehellisesti juuri pidä monestakaan asiasta jotka ovat nyt ruokavalioni kulmakiviä. Huonoin juttu on se että en ole jaksanut miettiä hyviä karppausreseptejä, ja olen liian usein päätynyt edellisen postaukseni kaltaisiin kammottaviin valintoihin tyyppiä kaksi makkaraa ja raakaa kukkakaalia lounaaksi. Voin siis syyttää itseäni jos tökkii.

Olen kuitenkin havainnut, että olen oppinut syömään asioita maistelutyylillä. Eilen olin kylässä, ja siellä tarjottiin herkullista Tarte tatinia. Otin ihan pienen maistiaisnokareen, ja se riitti. Näin kuulema ranskalaisnaisetkin pitävät linjansa: kaikkea saa syödä, mutta kakkua ei vedetä koko palaa.

Iloisena totesin myös loppuviikosta, että suuhuni oli ilmaantunut tympeä metallinen maku, kuin olisin rautatankoa imeskellyt. Olin siis ilmeisesti tukevasti ketoosissa. Eli ketoaineita on alkanut muodostua kehossani, vaikka hiilihydraattilukemat keikkuivat viime viikolla useimpina päivinä hiukan yli tuon 20 gramman. Ja vaikka lapsella on ollut mahdottoman huonon unen ja vaikean nukahtamisen kausi, olen ollut yllättävän pirteä. Ehkä tämäkin on ketoosin ansiota.

Karppaajakollegani saarnasi minulle, etten saisi ajatella kaloreita ollenkaan. Karppausprojektissani on kuitenkin käynyt niin, että koska rasvainen ruoka ei oiken maita, ja koska lopetan syömisen siinä vaiheessa kun hiilihydraatit ovat täynnä, kalorit jäävät alakanttiin väkisinkin. No, myönnettäköön tosiaan että nälän hallintani ei kyllä ole vielä aivan kohdillaan, ja se johtuu siitä etten ole osannut varata kaappiin riittävästi oikeanlaista ruokaa. Monet karppaajat ovat sitä mieltä että kalorivajetta ei tarvita laihtumiseen koska kroppa toimii toisella tavalla kuin vähärasvaisessa ruokavaliossa. Vaikea sanoa mitä tuosta ajattelisin, mutta vajetta nyt on tullut joka tapauksessa vähän vahingossa.

Tänään lopulta kunnostauduin ja kävin isosti kaupassa ja kokkasin kaksi tuntia ihan innoissani. Tein viittä ruokalajia ensi viikoksi, sillä en aio vielä luovuttaa. Ja kas, tämän iltainen lihapulla-ateria oli aivan jumalaisen hyvää! Mieskin ylisti näitä.

KARPPAAJAN INTIALAISET LIHAPULLAT

400 g jauhelihaa 
20 g oliiviöljyä
1 iso sipuli 

1 kananmuna 

40 g mantelijauhetta 

2 dl kermaa 

400 g paseerattua tomaattia 

30 g voita 

Tuoretta tai kuivattua chiliä
Tuoretta basilikaa
Tuoretta korianteria 

Inkivääritahnaa 
Suolaa 
Mustaippuria 

Juustokuminaa 
Kurkumaa
Garam masalaa


1. Pilko sipuli niin hienoksi kuin mahdollista.
2. Sekoita sipuli, jauheliha, muna, chili ja mantelitahna keskenään ja lisää pippuria ja suolaa maun mukaan.
3. Tee taikinasta 8–10 isoa lihapullaa ja lado ne tarttumattomaksi pinnoitetun pannun tai paistokasarin pohjalle. Lisää voi nokareina pohjalle ja paista pullia miedolla lämmöllä kypsiksi.
4. 

Sekoita kulhossa 2 dl kuohukermaa, 400 g paseerattua tomaattia ja mausteet. Kaada sekoitus pullien päälle, käännä hellan lämpö pienelle tai kokonaan pois ja anna maustua kastikkeessa hieman. Tarjoile voissa uitettujen vihannesten ja smetanan, jogurtin tms. viileän kastikkeen kanssa.

Lihapullien ravintosisältö 100 grammassa: proteiinia 9g / hiilihydraatteja 3,5 / rasvaa 15 g

Itse käytin hellalla valurautapataa, toimi hyvin.

Note to self: Uunijuuresten kanssa on oltava varovainen, niissä on sen verran reilusti hiilareita että niitä otetaan vain pieni määrä.

Mamma kuntoon projekti, osa 10: Kohti ketoosia

Joskus aikaisemmin uhosin ketoosidieetistä, mutta tunnustan että sillä kerralla minulla meni silava väärään kurkkuun ja karppailin maltillisemmin kunnes lopulta väsähdin. Tämän viikon olen pyhittänyt uudelle yritykselle. Tavoitteenani on paljon kiistellyn Atkinsin ohjeiden mukaan ketokarpata ainakin pari viikkoa nähdäkseni lähteekö sinnikkäästi jumittava painoni hiipimään alaspäin tälläkään metodilla. Tämän jälkeen minun on tarkoitus sitten ryhtyä nostamaan hiilihydraattimäärää hakeakseni itselleni sopivan tason jossa paino vielä putoaa.

Projekti alkoi maanantaina. Tavoitteeni on syödä korkeintaan 20 g hiilihydraattia päivässä päästäkseni ketoositilaan, jossa keho alkaa polttaa omia hiilihydraattivarastojaan. Hiilarit korvataan pääosin rasvalla. Itse yritän olla tarkkana että saan monipuolisesti sekä kovaa että pehmeää rasvaa, tai siis etenkin että pehmeää rasvaa tulee tarpeeksi.

Seuraavia havaintoja olen tehnyt ja viisauksia saanut kokeneelta karppaajakaveriltani:

1. Maanantaina kävin jumpassa. Sama jumppa joka oli viime viikolla ihan löperö, oli tällä viikolla, ilman hiilihydraattien tarjoamaa polttoainetta suorastaan mission impossible. Voimat loppuivat lihaksista ihan kesken, ja fuskailin sarjoissa aika pahasti.

2. Minulla on vaikeuksia kääntää pääni pois kaloriajattelusta, johon olen tottunut nojautumaan viimeiset 20 vuotta (KYLLÄ, olen todella laihdutellut noin 15-vuotiaasta saakka, merkkaillut syömisiäni lukemattomiin pikku vihkosiin pudottamatta lopulta koskaan kovinkaan montaa kiloa. Aineenvaihduntani olen kylläkin sillä menolla saanut ilmeisen sekaisin.) Karppaajan ei pidä olla erityisen kiinnostunut kaloreista, riittävä rasvan määrä on tärkeämpää. Itselleni on tosin vielä hieman epäselvää mikä on tuo riittävä määrä.

3. Minulla on vaikeuksia sopeutua uuteen ruoka-ajatteluun. Kuten sanottua en himoitse rasvaisia ruokia kuten suklaata tai pekonia, niistä tulee minulle tunkkainen olo. Minun tekee mieli hedelmiä, kasviksia ja hapanmaitotuotteita. Leivästä on ollut helppo luopua, mutta minulle oli järkytys että edes salaattia ei saisi syödä mielin määrin jos mielii päästä ketoosiin. Kananmunat tulevat nyt jo korvista eikä mielikuvitus tarjoa houkuttavia vaihtoehtoja jos paletissa ovat lähinnä rasva ja liha. Kaikessa muussa on jonkin verran hiilaria. Tänään pettymyksen tuotti kirjolohi, eilen pähkinät. Joka päivä tunnen pikkuisen epäonnistuneeni, sillä olen saanut hilattua hiilarit vasta 24–30 grammaan, en alle kahdenkymmenen. Joidenkin lähteiden mukaan tuokin saattaa toki riittää ketoosin aikaansaamiseksi, mutta periaatteesta ottaa pannuun. Mitä sitä söisi?

4. Karppaaja ei noudata perinteistä ruokarytmiä, aamupala voi ja sen pitääkin olla jotain aivan muuta kuin mihin olen tottunut. Välipaloja ei välttämättä tarvita, koska verensokeri pysyy tasaisena muutenkin.

5. Kun sitoutuu tällaiseen projektiin, ei kannata keskittyä kaikkeen mistä jää paitsi. Lyhyen aikaahan sitä syö vaikka pieniä kiviä jos tavoite on selkeä. Minulla on. Siis marina pois.


Nyt keskityn uuden ruokavalion omaksumiseen. Yritän liikkuakin jonkin verran, mutta ajatusenergia menee tähän ketoosihommaan aika tehokkaasti, enkä kehtaa enää mennä luumuilemaan jumppaan tässä alkuvaiheessa.

Edelleen minua vaivaa tämä eläinperäisten ruoka-aineiden määrä, ei järin ympäristöystävällistä. Rauha kaikkien syömieni porsaiden sieluille, ja pahoittelut jokaisesta metaanipöräytyksesta jotka ilmoille päästetään ruokavalioni sivutuotteena.

Jaahas, taidanpa mennä lusikoimaan kookosöljyä purkista. Se on ainakin luomua.

Pikkupurtavaa...

Mamma kuntoon -projekti, osa 9: Tsemppiä

Tämä viikko on sujunut Mamma kuntoon -projektin pyörteissä, tosi huolellisella paneutumisella. Viime viikonloppuna kaksi yli tunnin lenkkiä, toinen rattaiden ja nuoren sankarimme kera. Maanantaina vatsalihasjumppa, tiistaina reisi-vatsa-pakarajumppa, keskiviikkona 27 km pyörällä. Torstaina lepopäivä jolloin kävelin 40 minuuttia työmatkoja, mutten rehkinyt muuta, podin vain armotonta lihaskipua. Tänään kävin kuntosalilla tekemässä yläkroppa- ja vatsatreenin. Yhteensä noin 7 tuntia.

Hyvä fiilis, tällainen minun mittapuuni mukaan runsaammanpuoleinen liikkuminen piiitkästä aikaa tuntuu aivan ihanalta! Ikäänkuin olisi enemmän olemassa ja elossa kun kroppa muistuttelee itsestään treenin jälkeen. Endorfiinit, nuo humalluttavat ystävämme saavat hymyilemään kesken vatsalihasrutistusten. Ja syksy on ihan parasta aikaa elää ja hengittää pyörän satulasta käsin.

Viikon ainoa petturi on vaaka, tuo arkkiviholliseni. Ehkä on tyhmyyttä punnita painoa kun lihakset ovat paikkailutilassa ja keränneet nestettä itseensä, mutta kaipasin kovasti kannustavaa nytkähdystä vaa´an lukemassa. No, nytkähdys tuli, mutta väärään suuntaan! Onneksi vain puoli kiloa, mutta hiukan se oli järkytys kuitenkin.

Olen merkinnyt kaikki tämän viikon syömiseni parhaani mukaan Kalorilaskuriin ja pitänyt huolen etten syö liikaa enkä varsinkaan liian vähän. Olen vähentänyt hiilihydraatteja mutten varsinaisesti karpannut, hiilarit ovat pyörineet siinä 150 gramman päiväannoksessa. Viljat olen jättänyt hyvin vähälle, hiilarit syön kasviksista ja maitotuotteista, lisäksi ehkä pala ruisleipää tai pari hapankorppua päivässä. Olen myös kokeillut gluteenitonta näkkileipää, mikä on uusi herkkuni. Epäilen nimittäin että gluteenilla voisi olla osuutensa vatsavaivoihini, vaikken olekaan keliaakikko. Gluteeniyliherkkyys on ilmeisesti luultua yleisempää, mutta tätä asiaa vasta tutkitaan.

Nyt pohdiskelen että pitäisikö yrittää uudestaan ketoosia, johon en vielä ole koskaan päässyt. Kompastuskiveni ovat hedelmät ja hapanmaitotuotteet joita molempia himoitsen hulluna. Niissä kuitenkin on hiilihydraatteja ketokarppaajalle liian paljon. Joku siinä happamuudessa on sellaista mikä vetää puoleensa. Ruuassa pitää olla kulmaa. Siksi olen myös salmiakin- mutta en suklaansyöjä. Mansikkarahkan- mutta en pullansyöjä. Kovasti kiinnostaisi tietää mitä kehoni kertoo tällä. Jotain tekemistä hapan-emästasapainon kanssa ehkä? Happaman makuinen ruokahan ei välttämättä tuo kehoon happamuutta, vaan usein päinvastoin. Ja emäksisyyttä kehoni todennäköisesti kaipaisi lisää. Tähän pitää perehtyä vielä...

No niin, tässä siis keskittymistä kehollisiin asioihin kerrakseen, niin paljon kuin minä ylipäätään kykenen tällä hetkellä. Katsotaan mikä tunnelma on kuukauden tai puolen vuoden päästä. Ainakin kunnon pitäisi nousta kohisten, ja eiköhän kroppakin ala muistella näitä kuvan aikoja pikkuhiljaa... Jos ei, niin tässä on pakko alkaa opetella uutta kehonkuvaa ja niellä tappionsa.

Nuori morsian vuosimallia 2009.

Kuva Heli Hirvelä

Mamma kuntoon -projekti, osa 8: (Teko)syitä

Kolme vuotta on kulunut ennenkuin sain sporttivaihteen kunnolla päälle. Miten siinä niin kävi?

Raskauden alkumetreistä loppuun saakka olin uuvahtanut, hengästynyt ja huonovointinen. Oikeastaan huomasin raskauden siitä etten jaksanut enää hiihtää muutamaa sataa metriä puuskuttamatta. Nälkä sen sijaan tuli erittäin läheiseksi vieraaksi ja kolkutti jopa öisin. Raskaus päätyi leikkuupöydälle ja palasin kotiin mukanani ihana pieni poika – ja melkein kymmenen liikakiloa.

Vauvan kanssa kävelin heti kun pystyin ja kärrylenkkeilin ahkerasti syyskuusta marraskuun puoliväliin. Ensilumi satoi, ja ranteeni tulehtuivat pahoin, jouduin välttelemään lumessa kärryttelyä – ja melkein mitä tahansa muutakin liikettä käsillä. Vauvan hoidosta selviydyin irvistellen. Lapsi nukkui pitkiä päikkäreitä ulkosalla eikä koliikin loputtua kaivannut välttämättä vaunulle liikettä, joten kärryttely ei ollut välttämätöntä. Tuuppasin lapsen ulos nukkumaan ja puuhastelin omiani, lähinnä kotihommia. Usein nukuin kun lapsi nukkui. Ranteet paranivat ennen juhannusta.

Sitten saapui kesä hiekkalaatikon reunalla, lenkillä kävin harvakseltaan pojan kanssa. Syksyllä lapsi oppi kävelemään eikä enää viihtynyt vaunuissa pitkiä matkoja kun piti päästä itse harjoittelemaan etenemistä. Kylkeeni jääneet kilot alkoivat toden teolla ottaa pannuun mutta säännöllistä liikuntaa en saanut aikaiseksi harrastaa. Pelkällä syömisen korjaamisella ei ollut mitään vaikutusta, ja imetyksestä ei ollut apua. Tissishown loputtua sain vielä kolme kiloa lisää.

Palattuani viime tammikuussa töihin meni pitkään etten millään malttanut töiden jälkeen lähteä jumppaan kun oli riipivä ikävä pikkumiehen luokse. Kotityöt ovat myös vieneet rasittavuuteen asti aikaa ja energiaa perheemme molemmilta aikuisilta, etenkin kun pieni vandaali avustaa sotkemisessa tehokkaasti, arjen hallinnassa on ollut opettelemista. On tuntunut vaikealta keskittyä painonhallintaan ihan uudessa elämäntilanteessa. Ja keskittymistä se homma toden totta vaatii, sillä minä en ole niitä vahingossa laihtujia.

Nyt kun lapsi on yli kaksi ja minä olen ollut työläinen noin kymmenen kuukautta, olen kypsynyt ajatukseen että haluan pienen siivun säännöllistä omaa aikaa jotta saan itseni taas kuntoon – sekä pääkopan että kropan. Olen myös katsonut kun mies painelee harrastuksiinsa koti-isänä hääräämisen vastapainoksi, ja päätin että minä myös.

Vaikka liikuntaan käytetty aika tuntuu välillä siltä kuin varastaisin omalta lapseltani, koko perhe saa ryöstösaaliini lopulta takaisin lisääntyneenä ilona ja energiana. Vihdoin olen saanut uuden kipinän liikkumiselle!

Miksi tämä selostus? Olen viimeaikoina pohtinut paljon syitä ja tekosyitä. Moni on hanakka nimittämään liikunnan ja painonhallinnan hidasteiksi tulevia selityksiä tekosyiksi – etenkin jos ne ovat toisen elämässä. Itsestäni tuntuu, että tekosyitä tahi eivät, tietyt asiat tuovat aidosti ja oikeasti haastetta pyrkimyksiini. Kuten sanottua, painonhallinta edellyttää keskittymistä, ja jos elämässä on liian paljon muuta ajateltavaa, keskittyminen herpaantuu helposti. Tai yksinkertaisesti voimat eivät vain riitä kaikkeen.

Tarvitaan virstanpylväitä, lähtöpisteitä, mitan täyttymisiä ja maljan ylitse vuotamisia jotta riittävä kimmoke ja motivaatio syttyy. Ja sitten tiukkaa työtä, monta kuukautta, ehkäpä vuosia. Ja jos tuloksia saavutetaan, niiden pitämiseen tarvitaan lisää keskittymistä. Melko haastavaa, mutta toivottavasti ei ihan mahdotonta. Ainakin tiedän, että elämässäni ennen äidiksi tuloa olen pystynyt siihen. Hitaasti ja hiellä sain kehoni sellaiseen balanssiin että minun oli hyvä olla ja peilikuva tuntui omalta. Toivottavasti tällä kertaa pystyn samaan, enkä sitten joudu palaamaan lähtöpisteeseen enää koskaan.

Entä miten aijon ratkaista sen ajan löytämisen? No, työmatkaliikunnalla, lenkkeilemällä enemmän viikonloppuisin pikkumiehen kanssa (joka jälleen viihtyykin rattaissa kun saa olla äidin seurassa) ja olemalla pari kertaa viikossa hitusen itsekäs. Kömmin aamulla vähän aikaisemmin töihin ja livahdan suoraan byroolta jumppaan, ehdin kuitenkin sentään iltapesuaikaan kotiin. Ja seuraavana iltana kokoan sitten muutaman autopalapelin enemmän. Talvella aijon taas sujahtaa suksien päälle suoraan sängystä ja tehdä lyhyen mutta intensiivisen hiihtolenkin heti aamutuimaan ennen konttorille menoa. Täytyy olla luova.

Mamma kuntoon projekti, osa 7: Uusin voimin

Syksy on ollut harvinaisen raskas ja kiireinen. Tohinaa töissä ja kotona, stessiä ja väsymystä yllin kyllin, hermojen kiristymistäkin. Mamma kuntoon -projektini on ollut aika pahasti telakalla, varsinaisia takapakkeja ei ole tullut mutta ei minkäänmoista edistymistäkään. Tilanne on siis pysynyt aikalailla samana, en edelleenkään tunne oloani hyväksi kivistävässä ja pullavassa kehossani. Olen itselleni ulkoisesti vieras.

Jotain positiivistakin on toki tapahtunut tällä saralla: uskaltauduin viimein viiden vuoden jälkeen heittäytymään työmatkapyöräilijäksi. Matkaa on liki 14 kilometriä ja loppureitti taittuu aivan Helsingin keskustassa. Jännitin sekä kuntoni riittämistä että autoja. Alkusyksystä sitten keräsin rohkeuteni, ja nyt kun olen taittanut matkan pyörällä kymmenisen kertaa, huomaan että se on treeninä juuri passelin pitkä ja jaksan sen entistä paremmin, suorastaan hyvin. Ajatukset tuulettuvat ja ihanainen  Baana avattiin juuri sopivasti loppukesästä pelastamaan minut autojen seasta.

Liikuntaa pyöräilystä kertyy kuin itsestään. Kun olen viitsinyt pakata kamppeet kassiin ja polkaista vaikkapa kahdesti viikossa edestakaisen matkan, koossa on jo melkein neljä tuntia reipasta liikuntaa! Luulisi ainakin kunnon kasvavan. Toivon että lumi ei tule ihan vielä, sillä talvipyöräilijäksi en vielä tohdi ryhtyä.

Toinen mahtava asia on, että olen kolmen vuoden tauon jälkeen palannut ryhmäliikunnan pariin. Olen ehtinyt käydä jumpassa vasta kerran, mutta olen jo aivan innoissani. Huomaan että jumppaaminen on minulle hetki aikaa olla ihan yksin omien ajatusteni kanssa, ja jatkossa aijon pitää kiinni siitä että pääsen pari kertaa viikossa salille huhkimaan.

Olen myös innostunut pitkistä, yli tunnin kävelylenkeistä. Tehokkainta se on pojan ja rattaiden kanssa, ja lapsi tuntuu tykkäävän kun saa lauleskella äidin lykkiessä, ja maisemat vaihtuvat. Viimeksi tyyppi jopa vetäisi päikkärit rattaissa, mitä ei ole hetkeen tapahtunut.

Nyt siis aijon ottaa uuden alun painonhallinnan ja kuntoilun saralla. Katsotaan muutaman kuukauden päästä taas kuinka minulle on käynyt. Wish me luck!

Piaf ♥ Baana! 

Pärnussa

Teimme viiden päivän syysretken ihanaan Pärnuun. Vaikka tämä virolainen pikkukaupunki on varmasti parhaimmillaan kesän rantakaudella, se oli hurmaava lapsiperheen matkakohde näin syksylläkin. Mitään kovin ihmeellisiä nähtävyyksiä emme hakeneet. Rauhallisuus, mielettömän kauniit talot, hyvä ruoka, kivat leikkipuistot ja ennen kaikkea iso ja monipuolinen kylpylähotelli Tervise Paradiis riittivät tekemään matkastamme onnistuneen.

Pärnussa käveleminen sai haaveilemaan omasta pikku pitsihuvilasta. Niin ihania puutaloja, ja tosi moni niistä olisi ollut oikeasti myynnissäkin. Osa kaipasi kipeästi hellää huoltoa, mutta paljon oli myös jo entisöityjä rakennuksia. Pitsihuvilat olivat eri tavalla tyylikkään kauniita kuin suomessa, ja hienoja funkkisrakennuksiakin ihailimme.

Kyllä se vielä yhden vuoden menee...

Funkista

Tästä voisi shopata pikku villan

Kukkeita puutarhoja vielä syyskuussa

Rantabulevardi oli pitkä, ja pystyin kuvittelemaan kesäisen vilskeen ja fiiliksen hellepäivinä. Auringonottajat olivat jo kaikonneet, mutta leijapurjelautailijat ottivat vielä kaiken irti tuulesta ja aalloista, ja niitä oli hauska seurata. Tulimme tulokseen, että syksyllä matkustaessa kelit eivät määrittele matkan onnistumista, jokainen auringonsäde on vain plussaa.

Pärnussa riittää puistoja, ja ne olivat hyvin hoidettuja ja kauniita, leikkialueet olivat isoja ja viihtyisiä.

Varikset ja harakat asustivat puistoissa, mustavariksiakin kohtasimme

Pärnussa on lukuisia hyviä kahviloita ja ravintoloita. Paras herkuttelukokemus pitkään aikaan oli venäläinen ravintola Postipoiss (Vee 12). Nautiskelimme villisikaa (16 e), ankkaa (13 e) ja huippuhyviä pelmenejä (8 e). Tunnelmallinen tupa oli täynnä, mutta emme joutuneet odottamaan kohtuuttoman kauan.

Mõnus Margarita (Akadeemia 5) oli hyvä meksikolainen ravintola jossa pienet asiakkaat oli huomioitu mainiolla leikkipaikalla. Pakko kuitenkin sanoa, että tyynnyteltyämme chilillä kärvennettyä kaksivuotiastamme puoli tuntia kehotamme ravintolaa panostamaan erillisiin lastenannoksiin.

Mitään ihmeellisiä ostoksia emme tehneet, mutta pari kivaa antiikkikauppaa oli keskustan lähellä, muunmuassa Antiik Vana-Vara (Karja 26)

Ja sitten se kylpylä. Tervise Paradiis sijaitsee aivan rannan tuntumassa. Lukuisat erilaiset uima-altaat, liukumäet, höyrysaunat, porealtaat ja vesiputoukset ovat sadepäivän pelastus, kolme tuntia 8 e. Otin täällä myös loistavan pedikyyrin (32 e) ja Herra Harakka kävi hierojalla. Tosin vastaantullut tuttumme vinkkasi, että huomattavasti huokeampaa käsittelyä saa keskustan pikkuhoitoloissa. No, ensi kerralla sitten.