Alkuilta, koulun suuri jumppasali täynnä pienten lasten ja koululaisten vanhempia valmiina kuuntelemaan viisaita sanoja. Asuinalueellani järjestettiin alueen yhteinen vanhempainilta, ja meillä oli kunnia saada vieraaksemme puhumaan lastenpsykiatrian konkarina tunnettu
Jari Sinkkonen. Illan teemoina olivat lapsen itsetunnon kehitys, sen tukeminen, eri ikävaiheiden haasteet ja lasten sosiaaliset suhteet, mm. kiusaaminen.
Muistan elävästi neljä ja puoli vuotta takaperin synnytyssairaalan valmennuksessa Sinkkosen sanat videolla. Ne jäivät lähtemättömästi mieleen: kuinka ihmisentaimen itsetunnon kehitys lähtee jo ensimmäisistä viikoista, kuukausista ja vuosista. Ne ovat tärkeätä kasvualustaa jo silloin kun lapsi ei vielä sanallisella ja tiedollisella tasolla asioita ymmärrä. Vanhemman ja lapsen vuorovaikutus - se miten vanhemmat välittävät lapselle käsityksen siitä että hän on hyvä ja tärkeä, että hän tuottaa iloa vanhemmilleen, hänen reaktioihinsa vastataan ja hänet nähdään - on pohja jolle koko ihmisyys ja itsetunto myöhemmin rakentuvat.
Lapsen tulisi voida kokea että hän ja hänen kehonsa on hyvä ja rakastamisen arvoinen.
Samoista teemoista oli vanhempainillassa kyse. Sinkkonen totesi, että
ihminen jolla on terve itsetunto, ei näe itseään enempää kokonaan hyvänä/täydellisenä kuin täysin kelvottomanakaan. Hän kykenee iloitsemaan myös toisten saavutuksista. Pohjalla on ajatus siitä että lapsi on rakastettu ja hyväksytty itsenään, ilman erityisiä suorituksia. Rakkaus ei ole ehdollista eikä riippuvainen lapsen teoista ja onnistumisista, eikä sillä käydä kauppaa. Aiheesta annettu kiitos nostavat sitten itsetunnon "veden pintaa".
HAASTAVIA TUNTEITA
Aikuisen tulee luoda lapselle turvalliset puitteet kokea ja ilmaista monenlaisia tunteita. Jos lapsi kokee että ympäristön aikuiset eivät säiky hänen negatiivisia tunteitaan ja aggressioitaan ja hän näkee että ne eivät tuhoa eivätkä ole vaaraksi, hän voi luottaa muihin ja itseensä.
Yksi lapsen suurista kysymyksistä on, miten aikuiset auttavat häntä hallitsemaan vihamielisiä tunteitaan. Lapsen turvallinen kiintymyssuhde syntyy kun hän elää ennakoitavassa
maailmassa ja voi tuoda vuorovaikutukseen kaikki tunteensa - myös
raivon, pettymykset, surkeuden. Taaperoikäiselle esimerkiksi tunteiden sanoittaminen on tunnetusti hyvä apu niiden käsittelyyn. Lapsen kiukkua ja aggressiota ei myöskään aina kannata selittää ulkopuolisilla asioilla, vaikkapa väsymyksellä tai nälällä
. Paha mieli voi olla olla koska on paha mieli.
Itse olen pohtinut elämän myrskyissä tilanteita, joissa aikuisen voimat eivät riitäkään. Omassa perheessä on ollut paljon myllerrystä parina viime vuotena, ja lapsi on heittäytynyt vahvasti tunteella asioihin ja protestoinut pienen miehenalun täydellä voimalla monia yhtäaikaisia muutoksia elämässään. Välillä olen ollut hämmästynyt hänen kyvystään ilmaista itseään niinkin pienenä. Mutta miten aikuisen reaktiot vaikuttavat lapseen? Esimerkiksi uhmaikäinen lapsi, joka vetää vanhemman pinnan äärimmilleen haastavan elämäntilanteen päälle. Tilanteet, joissa tapahtuu vanhemman hetkellinen luhistuminen, totaalinen väsähdys, tulee itkukin. Lapsi näkee menneensä rajan yli, tulee lohduttamaan. Kysyin Sinkkoselta mitä tällaisina hetkinä pitäisi tehdä ja miten tällainen vaikuttaa lapseen. Tuleeko lapselle tunne että on aiheuttanut kiukullaan tuhoa? Psykologi totesi, että lapset ovat yllättävän viisaita. Aikuisella menee joskus hermo, pinna kiristyy ja reaktio on voimakkaampi kuin olisi suotavaa. Lapseltakin on joskus hyvä pyytää anteeksi omaa itsehillinnän menetystään. Tärkeintä on, että lapselle välittyy käsitys siitä että tunteet ovat täysin sallittuja. Mutta toki on syytä kertoa että miten tahansa ei voi käyttäytyä.
On suuri harha että kasvatus voisi sujua vain positiivisten tunteiden
vallassa. Kuten Sinkkonen sanoi, lapset osaavat joskus olla aivan
hirveitä. Olennaista on se miten aikuinen ottaa lapsen aggression ja
tunteet vastaan.
Olen tullut tulokseen oman uhmapeikkoni kanssa, että lapsestani on ehkä sittenkin otteluittemme tuoksinassa kasvanut empaattinen ja tasapainoinen pieni mies, joka edelleen uskaltaa näyttää huonotkin hetkensä, ja joka tietää että vanhemmatkin ovat vain ihmisiä. Oma kärsivällisyyteni ja vahvuutenikin on kasvanut kovan koulutuksen myötä niin, että minua vasten saa törmäillä nykyään aika lujaa. Sekin auttaa, että niitä huonoja hetkiä on myös lapsella nykyään harvoin.
RAJOJA
Rajaton lapsi on turvaton lapsi. Jos aikuinen antaa lapsen pompotella ja hallita, lapselle tulee käsitys että aikuinen ei pysty puolustamaan häntä. Lapsi joutuu ottamaan pomon paikan. Hän manipuloi mutta on sisäisesti epävarma.
Myös lapsen pelkojen takana on usein tarve saada todistus siitä, että aikuinen pystyy suojelemaan lasta pahalta ja pelottavalta. Sinkkosen esimerkkitarinassa pieni tyttö pelkäsi pimeää, ja halusi siksi äidin luokseen illalla nukkumaan mennessään. Äiti ei saanut olla vieressä, vaan hänen täytyi olla mörköjen varalta lattialla - kontillaan. Psykologi muistutti, että suostumalla tähän lohduttaakseen lastaan äiti kuitenkin viesti lapselle että mörköjä on ehkä sittenkin olemassa - miksi äiti niitä muuten suostui vahtimaan. Pystyikö äiti puolustamaan lasta tanssimalla tämän pillin mukaan? Vai olisiko ollut parempi sanoa lapselle että hänellä ei ole mitään hätää?
KONFLIKTEJA JA YLEISÖÄ
Häpeä on reaktio, joka on seurausta siitä, että tulee torjutuksi pyrkimyksissään vastavuoroiseen kontaktiin. Ihan pienikin lapsi osaa tuntea häpeää, ensimmäiset kokemukset siitä syntyvät kun vanhempi joutuu esimerkiksi torumaan maailmaa tutkivaa lasta, lapsi ei saakaan kiitosta toiminnastaan tuhotessaan olohuoneen viherkasveja. Häpeän tunne kuuluu ihmiselämään, ja tietty määrä häpeää on opittava sietämään, sillä siltä ei voi välttyä.
Koulukiusaamisesta puhutaan jatkuvasti, se on valitettavasti ilmiö joka ei ole kadonnut minnekään, vaan päinvastoin, on laajentunut nettiin ja tunkeutuu tietokoneiden ja puhelimien välityksellä koulumaailman ulkopuolellekin. Lapsille ja nuorille on tärkeää olla joutumatta katsotuksi samaan "kastiin" kiusatun kanssa. Tämä mahdollistaa joskus sen, että iso ryhmä lapsia osallistuu joko passiivisesti tai aktiivisesti kiusaustilanteisiin, vaikka kotona olisi vaikea kuvitella oman lapsen osallisuutta sellaiseen toimintaan. Kiusaamiseen liittyy häpeä, ja kiusaaminen toteutuu vain jos sille on riittävästi yleisöä. Meidän aikuisten onkin syytä pysyä silmä tarkkana näissä tilanteissa. Pienillä asioilla voi saada tehokkaasti aikaan ulkopuolisuuden tunteen, vaikka päällepäin esimerkiksi luokassa kaikki tuntuisikin olevan hyvin.
Sinkkosen periaatteet tuntuvat hyvin käytännönläheisiltä esimerkkien kautta, ja usein hänen vastauksensa kysymyksiin on, että "riippuu lapsesta". Esimerkiksi viime aikoina paljon puhuttu jäähypenkki on psykiatrin mielestä juuri tällainen asia. Siinä missä toinen lapsi kokee jäähylle joutumisen kertakaikkisen ylitsepääsemättömänä, toiselle se on tarpeellinen hetki itse hakea rauhoittumista. Toinen lapsi kaipaa syliä ja lohdutusta suuttuessaan, toisen tunteet viilenevät vasta hetken omissa oloissa olemisen jälkeen.
Olen huomannut esimerkiksi, että oma Harakanpoikani, empaattinen mutta temperamenttinen jääräpää ei halua lohdutusta heti suuttuessaan. Hän saa raivota rauhassa, ja lasten välisissä konfliktitilanteissa en pakota häntä heti anteeksipyyntöön ja sovinnontekoon. Menee hetki, ja hän ottaakin laannuttuaan itse asiakseen vaikka juosta kaverin perään kadulle halaamaan ja pyytämään anteeksi. Hän tarvitsee ajan ja tilan saadakseen ajatuksen valmiiksi itselleen. Ja rauhoittumisen jälkeen meillä käydään usein yllättävän hedelmällisiäkin keskusteluja siitä mikä pettymyksen tai kiukun nostatti. Nämä keskustelut ovat olleet minullekin äitinä joskus hyvin valaisevia. On mahtavaa saada tutustua tähän ihan omanlaiseensa pieneen persoonaan, askel askelelta.
Lisää Jari Sinkkosen ajatuksia löytyy hänen lukuisista lapsen kehitystä käsittelevistä
kirjoistaan. Itselläni on tällä hetkellä luettavana
Elämäni Poikana (WSOY 2005).
Lisää Rouva Harakan ajatuksia tässä blogissa.
