Uuteen vuoteen

Uusi vuosi on minulle tärkeä juhla, olen huomannut että jopa tärkeämpi kuin joulu. Uuden vuoden - tai pikemminkin vanhan vuoden lopetuksen - tunnelma on jotenkin erityinen, juhlallinen ja odottava. Uuden vuoden juhlintaan ei liity samanlaisia sosiaalisia paineita ja taiteilua kuin jouluun, tuohon perhejuhlista jaloimpaan. Niin ihania kuin joulun kuviot perinteisyydessään ovatkin, ne on aika pitkälle etukäteen määritelty, uuden vuoden kanssa voi olla luovempi. Viime vuonna kirjoittelin ajatuksistani näin. Samat ajatukset pätevät edelleen, vaikka tuota kirjoittaessani en tiennyt millainen myllerryskausi olikaan tulossa.

Vuosi 2013 on ollut todellinen nahanluontivuosi. Olen remontoinut kodin, rempannut sen uudestaan juuri ennen muuttoa homevaurion vuoksi. Olemme perheenä löytäneet uuden tasapainon, itsenäistyneet omissa kodeissamme ja samalla lähentyneet, kasvaneet ihmisinä olennaisesti. Olen lähtenyt pitkäaikaisesta työpaikastani, remontoinut liiketilan ja avannut putiikin, ryhtynyt ensi kertaa elämässäni täysipäiväiseksi yrittäjäksi. Paljon tämä kaikki vaati ja välillä oli takki täysin tyhjä, mutta nyt uskallan varovasti sanoa että tällä hetkellä on varsin valoisa olo. Olen löytänyt aivan uudenlaisen sisäisen rauhan.

Ensi vuodelta 2014 odotan...

1. Yhteyden säilyttämistä itseeni. Tiedän pitkästä aikaa kuka olen, mistä nautin ja millainen en enää koskaan halua olla. Uskon että sekä itselleni että rakkaimmilleni tämä on kaikkein olennaisin tavoite. Muuan viisas sanoi minulle taannoin: "Vasta kun rakastat itseäsi, voit rakastaa muita." Klisee ehkä, mutta totta.

2. Paljon innostavia kohtaamisia työssäni, ihania ihmisiä ympärilleni, paljon hyvää meininkiä ja onnistumisia - ja tietysti että saan jatkaa itse luomallani tiellä vastakin ja pärjätä. Parasta työssäni juuri nyt on se, että ohjat ovat omissa käsissäni.

3. Paljon läsnäoloa läheisteni kanssa, hyviä keskusteluja ja paljon naurua.

4. Haluan seurata ympärilläni olevia ilmiöitä enemmän, lukea lehtiä, nauttia kulttuurista, katsoa televisiota, kirjoittaa, ajatella. Lapsiperhe/ura-arjessa nämä asiat ovat olleet monta vuotta kortilla, mutta pienissä erissä olen saanut näitä asioita elämääni takaisin.

5. Pyrin järjestyksen lisääntymiseen. Kodissani tämä on jo aika ajoin toteutunut, pyrkimys on myös kohti yleistä jämptimpää asioiden hoitamista, sillä vaikka tulenkin aina olemaan boheemi, asuu minussa myös sisäinen sortteeraaja. Ja tärkeintä on pään sisäisen kaaoksen väheneminen, joka taas korreloi suoraan sen kanssa paljonko yritän tehdä asioita samanaikaisesti. Vähempi on siis enempi.

6. Aion seistä omilla jaloillani. En anna kenenkään määritellä minua, kutistaa minua, vähätellä tai lannistaa. Mottoni on "Ihmisen ei tarvitse olla täydellinen ollakseen hyvä ja kelpaava."


Edelleen aion myös laiskotella säännöllisesti, syödä laadukkaasti ja nauttien, liikuttaa eviäni tasaiseen tahtiin ja kiivetä edes kerran vuodessa puuhun. Niin, ja miettiä miten kuluttaisin tätä yhteistä maapallukkaamme olemassaolollani mahdollisimman vähän.

Uhmapeikon vierailuja

Meillä on alkanut uhma, tuo surrealistisen kaoottinen ja voimassaan hämmästyttävä mielenmyllerryskausi, joka pyyhkäisee kaiken yli ja pahimpina aikoina muuttaa perheen arjen seviytymistaisteluksi ja kodin sotatantereeksi. Kun kaksivuotias kirkuu taukoamatta ja kierii lattialla, kieltäytyy syömästä ja on kaikesta jyrkästi sitä mieltä että varmasti EI, jää tuoksinassa aika vähän aikaa kehittäville parisuhdehetkille, leppoisille perheen yhteisille illallisille tai edes kokonaisille yöunille. Kyllä, olen käynyt myös keskellä yötä keskusteluja siitä kannattaako kylppärin lattialla maata alasti huutamassa tai voiko taapero määrätä kuka nukkuu tänä yönä missäkin sängyssä.

Meidän pikkumiehemme on aina ollut pippurinen, reilun vuoden ikäisenä makasi toppahaalari päällä selällään tuulikaapissa kirkumassa puoli tuntia eikä suostunut tulemaan pois. Syöminen on ollut taistelua aina, sillä isältä ja äidiltä saa parhaan reaktion kun ottaa mehumukista löylykauhaotteen ja heittää tahmean nesteen reippaasti ja pitkälle. Muutenkin ruokailuun keskittyminen on edelleen pahasti hakusessa, ja useimpina päivinä sorrumme syöttämään kaksivuotiasta joka osaa kyllä muodostaa yli kymmensanaisia, tunteita ja aikaa ilmaisevia virkkeitä, mutta ei selviydy jugurtin syömisestä itsenäisesti. Jos emme lusikoi pöperöä suuhun, syöminen jää kokonaan väliin, mikä ei tunnu hyvältä idealta. Noidankehä on valmis.

Tuosta puhumistaidosta on muuten ollut suurta iloa, mutta nyt on selvää että myös kinaamaan joutuu paljon ja usein: "Äiti pyyhkii mehun, minä en pyyhi. EN HALUA!... Eiku äiti tule auttamaan!" Aamut alkavat sillä että lapsi saapuu makkariin ja räpsäyttää valot päälle, työntää sitten pienet sormet minun ja patjan väliin, nostaa käskevästi ja toteaa napakasti "Nouse siitä pois! Nouse ylös siitä!" Sitten seuraa kaino pyyntö: "Menetkö, äiti, töihin? Tule hetkeks minun kanssa syömään ensin." Illalla kun yritän nukuttaa: "Mene pois! Mene omaan sänkyyn siitä!" ja jos teen niin, minuutin päästä nuori herra karkaa sängystään. Kerran on jo tullut "Äiti on tyhmä, äiti on tuhma!" Odotan ensimmäisten ärräpäiden ilmestymistä sanavarastoon...

Päiväkotiharjoittelun lähestyminen ja sitä ennen podettu flunssa ovat olleet ehkä syynä tämänkertaiseen uhmakiukkuaaltoon. Lapsen rähjättyä viikon koko sakki on aika väsynyttä. Eräänä iltana pidin pientä miestä sylissä kun häntä niin kovasti itketti taas jonkun väännön jälkeen. Kysyin onko hän vihainen minulle. Vastaus kuului: "Ei, en minä ole vihainen, minulla on vain paha mieli."

Hyvät neuvot olisivat kullan arvoisia. Kuinka toimia kun lapsella napsahtaa päälle pimeä raivo, sellainen jossa heittäydytään selkä kaarelle ja kieriskellään. Toistaiseksi on tuntunut että metodien vaihteleminen tuottaa parhaan tuloksen. Jos koko päivän on juostu jäähyllä ja kovisteltu pöydässä sikailijaa, välillä voikin olla tarpeen sivuuttaa pienen huomionhakuiset temput mahdollisimman vähällä, ottaa syliin ja sanoa: "Minä näen että sinua harmittaa". Pelkästä raivoamisesta oma kiukkuni ei herää, mutta kun ruokaa ja tavaroita lähtee lentämään tai vanhempia läpsitään, mittani täyttyy helposti. Tulee huudettua ja käytettyä rivakoita otteita kohti jäähypenkkiä.

Huomio, se on näissä tilanteissa kai se olennaisin asia. Poika hakee huomiota 24/7, ja on jo pitkään tiennyt mistä narusta kannattaa vetää jotta äidin tai isin hermo menee. Minulle on turha tulla sanomaan että esimerkiksi vuoden ikäinen ei osaa tehdä tahallista jäynää, meillä on ollut niin ilmeistä että ihan varmasti osaa. Hieman ekojen synttäreiden jälkeen poika totesi usein "KATO NY, VOI VOI VOI" ja kaatoi virnuillen vähän lisää maitoa lattialle.

Kun peiliin katson, en voi muuta kuin todeta, että samasta puusta on lapsi veistetty, kipinät sinkoilevat helposti minullakin. Ehkä siksi minun on helppo toisaalta ymmärtää pientä pippuriamme. Jo odotusaikana tiesin että tulinen ja eläväinen tapaus on tulossa, sen verran myllerrystä ja kipakoita potkuja sain osakseni. Vastasyntyneenä poika tuijotti arvioivasti suoraan silmiin, huusi vatsakipujaan kovaa ja korkealta. Vauvana hän oli nauravainen ja haki kaikkien huomion itselleen, mutta jos jokin oli pahasti, se ei todellakaan jäänyt epäselväksi. Sylissä poika ei ole koskaan osannut istua viittä minuuttia kauempaa, mutta halitankkausta hän hakee tämän tästä. Muistan kuinka neuvolantäti sanoi nelikuisesta vauvastamme että en saisi seisottaa häntä sylissä vielä. Vastasin että yritäpä estää häntä nousemasta pystyyn.

Toisaalta voimakas temperamentti näkyy myös rohkeutena ja ennakkoluulottomuutena kaikkea ja kaikkia kohtaan. Lapsi on enimmäkseen valloittava ja hauska tyyppi. Sitä valoisaa pikkumiestä ajattelen ikävöiden niinä hetkinä kun uhmistuhmis istuu tanakasti pienen olkapäällä. Mutta eiköhän tästäkin vaiheesta vielä selvitä.

Muutoksen tuulia

Elämä on tuonut näin loppusyksystä paljon uusia asioita pureskeltavaksi. Muunmuassa sen että on tullut aika pikkumiehen aloittaa päivähoito. Hän sai kuin saikin päiväkotipaikan lähipäiväkodista jonka piti olla täynnä kuin turusen pyssy. Ryhmän lapsista kolmannes on tuttuja naapuruston ystäviä. Varsinainen lottovoitto siis!

Samaan aikaan mediassa velloo keskustelu alle kolmivuotiaiden päivähoidosta ja kotihoidontuen lyhentämisestä. Oma poikani on nyt 2 v. 3 kk. Me kuulumme siihen viiteen prosenttiin suomalaisista kotihoidontukea saaneista perheistä joilla tuen saajana on ollut myös isä melkein vuoden ajan.

Kotihoidontukikeskustelussa on luonnollisesti pidetty yllä näkemyksiä kuinka ÄITIEN pitäisi tai ei pitäisi palata aijemmin töihin, kuinka kotihoidontuki pilaa ÄITIEN työurat ja eläkkeet jne. Isistä ei juuri puhuta, mikä johtuu edellä mainitusta viidestä prosentista. Itse toivoisin että keskustelu ei olisi ihan näin yksipuolista, sillä mitä keskusteluissa pidetään normina, se pysyy todennäköisemmin normina.

Hesarin kolumnisti Virpi Salmi provosoi viimeisimmällä kirjoituksellaan kotiäidit takajaloilleen puhumalla äitien chillailusta kotona ja siitä kuinka olisi jonkinlainen myytti että vanhemman kotona oleminen olisi eduksi lapselle. Hänen mielestään kotihoidontuki mahdollistaa vain kotiäidille mukavan yhteiskunnan maksaman breikin työelämästä. No, Virpi nyt tykkää räksyttää joka suuntaan ja sohaista tarkoitushakuisesti pahimpiin muurahaispesiin perustelematta kantojaan kovin aukottomasti.

Itse mietin miksi näissä keskusteluissa aina unohdetaan se tosiasia, että lisääntymällä perhe lahjoittaa yhteiskunnalle tulevan veronmaksajan. Yhteiskuntaa ei ole olemassa ilman uusia jäseniä. Pidän kohtuullisena että lapsiperheitä tuetaan, koska lapset ovat yhteiskunnan pääomaa josta hyötyvät myöhemmin kaikki, myös ne verorahoistaan mustasukkaiset jotka haluaisivat poistaa esimerkiksi sen muutaman sadan euron kuukausittaisen kotihoidontuen.

Toinen kysymys on se, paljonko kotihoidontuen poistaminen vähentäisi kustannuksia verrattuna siihen että jokainen yli kaksivuotias jota nyt hoidetaan viimeistä vuottaan kotona, tarvitsisikin päivähoitopaikan. Tällä hetkellä vain alle puolet alle 3-vuotiaista lapsista on kodin ulkopuolella hoidossa.

En myöskään välttämättä haluaisi olla töissä päiväkodissa jonne tupsahtaisi kourallinen pahimmassa uhmaiässä olevia sankareita lisää per ryhmä. Saatika että haluaisin laittaa lapseni hoitoon entistä isompaan ryhmään. Nyt Harakanpoika on ryhmänsä kolmastoista taapero. Vahvasti epäilen niitä resursseja joita uusien päiväkotien ja päiväkotiryhmien perustamiseen oltaisiin valmiita laittamaan.

Kotiäiti tai -isä on loppujen lopuksi melko edullinen päivähoitaja valtion näkökulmasta. Ja kun miettii miten paneutunutta hoitoa lapsi parhaimmillaan sillä rahalla saa, minusta tätä uudistusta kannattaisi harkita uudelleen. Eipä silti, ei kotihoidontuen poistaminen automaattisesti ajaisi vanhempia aikaisemmin töihin, mutta kokemuksesta voin sanoa että kyllä se perheiden elämää hankaloittaisi merkittävästi, etenkin pienituloisten perheiden. Huomioitavaa on myös, että kotiin jääneistä äideistä 40 % ei ole työsuhdetta johon palata vanhempainvapaan jälkeen. Tätä asiaa ei ratkaista kotihoidontukiaikaa lyhentämällä.

Virpi Salmi on sitä mieltä että ei ole mitään syytä uskoa että kotihoito olisi alle kolmivuotiaalle lapselle parempi vaihtoehto kuin päivähoidot. Tämä on mielipide. Asiasta on tehty ihan oikeita tutkimuksiakin. Tulokset ovat olleet vaihtelevia, mutta ainakin tutkija Erja Rusanen ja professori Liisa Keltinkangas-Järvinen ovat tulleet lopputulemaan jossa he suosittelevat että päivähoito ei alkaisi alle kolmivuotiaana. Minulla ei ole syytä epäillä tätä, mutta perheen kokonaistilanne on tietysti se mikä ratkaisee.

Katosinko äitimaahan?

Ikuisuuskysymyksiä.

Kello on 22.30. Kaksivuotias lapsi on huudellut viimeiset kaksikymmentäviisi minuuttia pinnasängystään "Äiti, mä tuun POOOOOOIS!!!!" Sitä ennen makasin kolme varttia hänen vieressään isojen poikien sängyssä (jossa nukkumista on nyt harjoiteltu muutama kerta) pojan törkkiessä sormella nenääni, kieppuessa väkkäränä, potkiessa seiniä, kiskoessa rullaverhoa ja höpöttäessä lakkaamatta. Huokaisen ja luovutan. Lapsi on itsepäisempi kuin minä eikä suostu nukahtamaan itsekseen. Tämä ilta on kulunut loppuun iltashowssa, ja kun lapsi viimein nukahtaa, on minullakin jo kiire untenmaille.

Tässäpä alustus tämän päivän tunnelmiini. Jotenkin tajusin tänään kirkkaasti, että en ole pitänyt huolta itsestäni pitkään aikaan. Tuntuu että sitä helposti kadottaa kosketuksen itseensä ja omiin ajatuksiinsa. En osaa keskustella enää mistään. Olemme kyllä onneksi paljon ihanien ystävien seurassa, mutta meno on yleensä melkoista hulinaa. Koska minulla edes on viimeksi ollut tilaisuus purkaa rauhassa ajatuksiani vaikkapa kahden ystävättären kanssa? Tai siipan?

Eihän se lapsen vika ole. Mutta arki kaikkinensa, ruuanlaittoineen, pyykinpesuineen, kaupassa käynteineen tuntuu usein valtaavan ajatuksista niin suuren osan, että helposti käy niin ettei enää muista vastausta kysymykseen "Kuka minä olen?" Lisäksi elämän uusia rooleja pitää harjoitella niin tarmokkaasti, että vanhat jäävät turhankin pahasti jalkoihin.

Yksi haaste on se, kuinka malttaa ottaa omaa aikaa kun päivisin on polttava ikävä jälkikasvun luokse. Pakko kai se on kuitenkin uskoa, että hengähdystauot olisivat meille kaikille eduksi.

Äitiys on parasta mitä minulle on tapahtunut, mutta nyt olen päättänyt kääntää katsetta myös itseeni ja parisuhteeseen. Iltaisin, kun kieppukalle vihdoin nukahtaa, tulee helposti asetuttua loppuillaksi oman tietokoneen ääreen hajamielisenä surffailemaan, siipan istuessa omansa kanssa. Vuoropuhelua ei paljon pääse syntymään. Tästä lähtien aijon välillä keittää iltateet, sytyttää kynttilän ja kutsua rakkaani seuraani, keskittyä meidän aikuisten yhteiseen aikaan. Ja toisinaan aijon yksinkertaisesti lähteä tapaamaan erästä vanhaa ystävääni – itseäni. Ehkä pikkuhiljaa alan taas olla kokonainen.

Somewhere...

Anteeksi blogihiljaisuus. Olen ollut väsynyt, surullinen ja loputtoman kiireinen. Olen kokenut viimeaikoina suurta turhautuneisuutta, murehtinut ja läpikäynyt valtamerilaivan kokoista riittämättömyyden tunnetta. Olen ottanut takkiini ja tutkiskellut päätäni, itseäni ja miettinyt mikä on totta mikä ei. Olen painiskellut elämän peruskysymysten äärellä, kuten kuka minä olen, mikä minä olen, mitä minä haluan olla, mitä haluan tehdä ja mikä minut tekee onnelliseksi, entä onnettomaksi. Prosessi jatkuu. Ainakin tiedän mitkä asiat ovat kaikkein tärkeimpiä, oikeastaan minulla ei ole hätää. Toivon rohkeutta muuttaa asioita jotka ovat painolastina harteillani.

Sade antoi lohdullisen lahjan.

Eväitä lapsiperheen arkeen

Raha-automaattiyhdistys on kerännyt Pidetään huolta -kampanjansa Facebook-sivuille kävijöiden vinkkejä lapsiperheen arjen helpottamiseen. Tiivistän tähän minusta osuvimpia ja lisään vähän omianikin:


1. Rytmitä perheen arki lapsia ajatellen. Liika tekeminen ja virikkeet vaikeuttavat lasten itsesäätelytaitojen kehittymistä. 

2. Lapset kaipaavat kotona rauhallista yhdessäoloa. Vaikkapa yhtenä päivänä viikossa tietokoneet ja telkkari kiinni, ei kavereita leikkimään ja jos mahdollista kaikki perheenjäsenet kotona. Pyhittäkää tämä päivä ainoastaan perheen yhdessä olemiselle. 

3. Perheen pienimmät kaipaavat aikuisten aikaa. Kotiin tultuasi vietä lapsesi kanssa hetki ennen kotiaskereita. 

4. Ota lapset mukaan kotitöihin ihan pienestä pitäen. Yhdessä puuhaaminen on mukavaa ja lapset saavat arjenhallinnan taidot haltuun alusta asti. 

5. Kehu lastasi. Kannusta ja rakasta häntä hänen itsensä vuoksi, älä suoritusten kautta. Huomioi lapsesi onnistumiset ja tottelemiset kiitoksin. 

6. Minkä kiellät, sen pidät. Lapsi ansaitsee perustelut päätöksillesi mutta jos sanot jotain, huolehdi että viet asian loppuun ja päätös pitää. Neuvotella toki voi jotta lapsi näkee että hänenkin mielipidettään arvostetaan, mutta turhaan väittelyyn ei kannata lähteä.

7. Kiellä vain se mikä on oikeasti välttämätöntä. Anna lapselle tilaa tutkia ja kokeilla, pieniä kolhujakin pitää saada kokea. 

8. Lapset ajoissa nukkumaan. Pienet klo 21 ja teinit klo 22 mennessä, näin he ovat virkeitä aamulla ja aikuisille jää myös omaa aikaa hoitaa kodin asioita ja aikuissuhteita.

9. Kunnioittakaa ja rakastakaa toisianne parisuhteessa. Tärkeintä on osata pysähtyä ja antaa anteeksi puolison arjessa tekemät kömmähdykset. 

10. Yhdistetään eläkeikäiset ja lapsiperheet. Välitetään toisistamme. 

11. Valmistaudu aamuun jo illalla. Aamuhulinaa helpottaa se että vaatteet on laitettu esille odottamaan ja laukut pakattu seuraavaa päivää varten. 

12. Lapset, teinit ja aikuisetkin säännöllisesti pihalle. Jokaista kotitietokoneen tai telkkarin äärellä vietettyä tuntia kohti vietetään tunti ulkona. 

13. Levänneet vanhemmat = onnelliset vanhemmat. Vuorotelkaa aamuja ja antakaa puolison nukkua edes joskus pidempään. Ja illalla aikuisetkin ajoissa nukkumaan. 

14. Pyydä apua. Jos parisuhteen pulmat kärjistyvät, kääntykää ammattiauttajan puoleen. Neuvolan kautta saa apua pikkulapsiperheen haasteisiin, esimerkiksi yövalvomisrallissa voi auttaa perhetyöntekijä. Uskaltakaa pyytää apua isovanhemmilta ja muilta sukulaisilta tai ystäviltä, jotta saatte hetken hengähdystauon. 

15. Lapsiperheet, tarjotkaa toisillenne seuraa. Lapset oppivat tärkeitä sosiaalisia taitoja kun saavat harjoitella yhdessä olemista pienestä pitäen. Kokemusten jakaminen helpottaa aikuistenkin arkea.

16. Ulkoista kotitöitä. Kotitalousvähennys mahdollistaa, että perheet voivat ainakin joskus vapauttaa aikaa lasten kanssa olemiseen.

17. Tiedä mitä lapsesi katsovat ja kuinka paljon. Älä sijoita viihde-elektroniikkaa lastenhuoneeseen. Telkkari ja netti ovat parhaimmillaan myös hyvää viihdettä ja tarjoavat kehittävää tekemistä.

18. Kiire on usein vanhempien omassa päässä. Jos pukeminen kestää pidempään tai lapsi kiukuttelee, niin voi ajatella että se ei haittaa, ollaan tässä ja nyt.

19.  Muista: Anteeksi. Pyydä anteeksi, myös pieniä töppäyksiä, niin puolisolta kuin lapsilta. Useimmat mielipahat lievittyvät kun tulee huomioiduksi.

Ite.

Latujen kuiskimaa

Lapsi on päättänyt vaihtaa kesäaikaan, heräämme siis ennen kuutta. Iltakieppumista puoli kymmeneen, yöheräilyä, väsyneet vanhemmat. Nyt on tällainen vaihe. Aikaa omille ajatuksille jää tuskin nimeksi.

Tänä aamuna hain virtaa ladulta auringon nousun aikaan, ennen töihin lähtöä. Lipsui niin että sain kiskoa viisi kilometriä melkein pelkillä käsillä. Loppumatkasta olin yltä päältä hiessä, tärisevä – ja manailun lomassa tunsin itseni huikaisevan onnelliseksi. Tällaiset retket auttavat löytämään yhteyden omaan kehoon ja mieleen.

Tänään sain kuulla kouriintuntuvia muistutuksia elämän katoavaisuudesta ja erityisesti siitä kuinka ihmiselämän alkutaival on hauras. Ymmärsin jälleen kerran kuinka onnekas olenkaan.

Tunarointia

Oikeastaan kirjoitan tämän selventääkseni muutamia asioita itselleni. Pahoittelen jos ikävystytän teitä muita.

Tämä on ollut mokailujen viikko. Ensinnäkin pudotin iPhoneni hiekkatiellä sillä seurauksella että sen näytön lasi meni tuhannen päreiksi, mikä taas johti siihen että kosketusnäyttöpuhelin ei tietenkään toimi ollenkaan. Onneksi olen säästänyt vanhan luurini.

Myöskin jääkaappipakastimemme on tehnyt tenän, hitaasti ja huomaamattomasti. Havahduimme tähän vasta perjantaina kun siippa törmäsi maitoa hörppiessään ikävän kiinteisiin sattumiin mukin pohjalla. Ja tietenkin olen edellisviikolla valmistanut viitisen kiloa kaalilaatikkoa pakkaseen. Pelkäänpä että koska se on ollut vain puolikohmeessa koko tämän ajan, saatan joutua heittämään koko satsin Ahdille. Koko jääkaappimme sisältö majailee nyt keskiviikkoon ja korjaajan saapumiseen asti naapurien kummastukseksi etupihan pöydällä. Onneksi ulkona on aika optimaalinen jääkaappilämpötila. Mutta miksi, voi miksi en kiinnittänyt löperölämpimään kylmälaitteeseen ajoissa huomiota?

No, tänään sitten pyykkäsin viidettä ja kuudetta pyykkikoneellista, ja kun otin pyykit koneesta, havaitsin että muuan mustavalkoinen vaate oli muuttunut musta-tummanvioletiksi. Ei tuo vielä mitään, mutta kun sitten tajusin että lapsen pirskatin arvokas syys–talvi–keväthaalari jota olen juuri päässyt kehumasta täällä blogosfäärissäkin oli tuossa samaisessa koneellisessa, meinasi itku päästä. Kaunis omenanvihreä on muuttunut likaisen laikukkaan kirjavaisen armeijanvihreäksi. APUA! Kaiken kruunasi paniikki-ideani pestä puku heti uudestaan supervahvalla tahranpoistoaineella. En tiedä paljonko puvun vedenpitävyydestä on jäljellä, mutta väri ainakaan ei lähtenyt mihinkään...

Viikonloppuna kärvensin suunnilleen kaikki valmistamani ruuat, ja jouduin toteamaan että isompi osa kokkauksistani palaa kuin on sopivan paistunutta. Myös suolaa hulautan vakiosti liikaa, näin tälläkin kertaa. Leivon äärimmäisen harvoin koska se vaatii yksinkertaisesti ihan liikaa paneutumista. Ei ole aivan sama miten paljon sitä leivinjauhetta laittaa, eikä pannukakku toimi jos jauheen ripottelee viimeiseksi pinnalle. Olen kokeillut, tulee kumpareita.

Tunaroinnit tuntuvat kasautuvan yksille ja samoille ihmisille. Jo penskana minulla on ollut kyseenalainen kunnia lähteä roskapussi kourassa kouluun, unohtaa joka päivä joku kirja kotiin tai jättää tahattomasti läksyt tekemättä. Jos liikuntatunnilla oli uintia tai hiihtoa, saatoin olla varma etten ollut muistanut välineitä ja jouduin käyttämään häpeää aiheuttavan hirveitä lainavarusteita. Läpi elämäni olen ollut se joka on juossut bussin perässä tukka putkella ja jonka sukkahousut ovat pudonneet nilkkoihin sillä hetkellä kun olen vihdoin noussut siihen bussiin. Ennen kaikkea: olen aina ollut se jonka toilailuille muut ovat nauraneet ja jonka perään muut ovat tunteneet tarvetta vahtia. "Muistathan tulla huomiseen kokoukseen?" "Laita nyt sitten kaksi herätyskelloa soimaan." "Sinä olet sellainen nolojen tilanteiden nainen." "En tajua miten ihminen joutuu soittamaan omaan puhelimeensa löytääkseen sen."

Vaikka tekisin mitä, aina uuden ihmisen tavattuani puolen vuoden päästä hänellä tuntuu olevan minusta toivottoman koheltajan kuva. Niin. Onhan se aika huvittavaa. Ainakin niiden mielestä joiden asiat ovat huomattavasti paremmin ojennuksessa. Ja kyllä, usein myös omasta mielestäni. Minulla on enimmän aikaa tapana nauraa itselleni ja toilailuilleni. Se onkin ainoa keino selviytyä eteenpäin. Mutta joskus mietin mistä tämä sählääminen johtuu. Olen tullut tällaisiin päätelmiin:  

1. Yritän tehdä liian montaa asiaa yhtäaikaa. Vanha sanonta kuuluu "Aina roiskuu kun rapataan!", ja se tuntuu pitävän paikkansa.
2. Joidenkin ihmisten keskittymiskyky ei riitä arjen haasteisiin. Ajatukseni harhailee tämän tästä ihan muissa asioissa kuin siinä mitä olen tekemässä. Jos ei muuta niin seuraavassa tehtävässä. Viime aikoina tekemiseni ovat keskeytyneet tihenevään tahtiin – sattuneesta vaahtosammuttajan korkuisesta mutta huomattavasti liikkuvaisemmasta syystä.
3. En epäröi lausua mokaamisiani ääneen. Moni muu tekee paljon enemmän työtä peitelläkseen jälkensä niin muilta kuin itseltäänkin. Minä taidan olla jonkinlainen henkinen exhibitionisti. Kun elämässäni tapahtuu hullunkurisuuksia, tykkään jakaa sen muiden kanssa. Näin tulen asettaneeksi itseni myös alttiiksi arvioinnille, jonka lopputulemana saan lahopään sählärin maineen

Mitä tälle tilanteelle sitten voi tehdä? Luulen että jotain voi skarpata luomalla itselleen muistin työkaluja, keskittymiskykyäkin voi kuulema parantaa jonkin verran. Mutta paras keino estää turhautumista on joko lakata lausumasta toilailujaan ääneen, tai sitten lakata välittämästä siitä että unohtaa asioita ja tekee jutut omalla tavallaan mutkat suoriksi vetäen. Onneksi minulla kuitenkin on paljon vahvuuksia joihin voin keskittyä kun tuntuu siltä etten kykyne tekemään mitään oikein. Loppupeleissä olen aikamoinen perfektionisti, ja saatan myös hiukan paisutella näitä epäonnisuuksiani.

Tänään kesken turmeltuneen haalarin aiheuttaman porun pieni poikani tuli muiskauttamaan minulle pusun ja päätti sitten vetää äidin ajatukset pois turhanpäiväisyyksistä kiskomalla noin seitsemän metriä vessapaperia ulos rullastaan. Niinpä. Kai se arki pääpiirteissän pysyy kuitenkin kasassa vaikka oma pää ja muutamat pikku yksityiskohdat eivät aina pysyisikään.

Koittakaa siis kestää, rakkaat lähimmäiseni. Tämä on parasta mihin pystyn.

Viestintää

Parisuhteessa ja ylipäätään ihmissuhteissa kommunikaatio on usein se vaikein kysymys. Meillä ainakin yleisimmin riidellään – no, riitelemisen tavoista. Tai ainakin keskustellaan keskustelun tavoista.

Olen huomannut käytännössä sen saman mitä parisuhdeoppaat ja -asiantuntijat aina hokevat: toista on vaikea muuttaa. Mutta olen sitä mieltä itseään on lähes yhtä vaikea muuttaa. Meilläkin on yhteisiä aamuja sen verran monta takana, että luulisi ettei tarvitsisi aina samoista asioista vääntää, mutta juuri niistä samoistahan sitä nimenomaan tuleekin kompastuskiviä.  Temperamentit, lapsuudessa ja matkan varrella opitut reagointitavat ja itse parisuhteessa otetut roolit kääntävät vääjäämättä veneen tiettyyn suuntaan.

Vai onko se vääjäämättä? Nyt viimeksi keskustelimme siitä voisiko toisen ei-toivottua käytöstä pitää signaalina. Nyt tuo taas toimii noin, aaargh, ahdistaa. Mutta hetkinen, onkos tämä minun tyylini nyt se mistä tuo toinen ei tykkää? Sillähän on jo karvat pystyssä. Korjaanpa otettani ja katson tuottaako se tulosta.

Käytännössähän tuota on mahdotonta muistaa aina, mutta olisi mahtavaa jos edes muutaman kerran kymmenestä toisen pystyyn nousseet piikit voisi ottaa käyttöön muistuttamaan omasta korjausliikkeestä. Parisuhde kun on kuitenkin yhteinen projekti.

Tärkeää on myös molempien halu löytää yhteisymmärrys. Toisaalta tärkeää on sekin, että tajuaa että aina yhteisymmärrystä ei löydy, eikä se välttämättä haittaa. Aina ei tarvitse olla samaa mieltä, maailma ei siihen kaadu. Kunhan tyvenen säilyttäminen ei nouse itsetarkoitukseksi, ja kinkkisimpiä karikoita ei yritetä ylittää silmät kiinni, vain toivoen parasta.

Rahareikiä

Tuskailimme tänään rahatilannettamme, joka – yllätys yllätys – on hoitovapaaperheessä aika tiukka. Kun kävimme läpi tiliotettamme, totesimme että sieltä löytyy kovin vähän säästöpaikkoja. Rahaa menee asumisen jälkeen eniten ruokaan. Kauppalaskut ovatkin luultavasti se kohta jossa tehokkaimmin voisimme säästää. Autoa meillä käytetään melko vähän, vaatteet ostetaan suurelta osin käytettyinä tai ei ollenkaan, kodin remontointikohteetkin saavat odottaa aikoja parempia. Puutarhaan olen satsannut muutaman multasäkin ja kukkasipulin verran.

Mutta siis, kuinka säästää lapsiperheen ruokalaskuissa kun tavoitteena on syödä mahdollisimman terveellistä, puhdasta ja eettisesti ja ekologisesti tuotettua ruokaa? Olen huomannut että ainakin lihahyllyllä se teollisin on kaikkein halvinta, samoin leipien kohdalla. Kotimaiset kasvikset ja hedelmät ovat selvästi ulkomaisia kalliimpia ainakin talvella, puhumattakaan luomusta. En ole esimerkiksi kertaakaan raskinut ostaa kotimaisia omenoita vaikka on ollut paras omenakausi.

Pasta ja peruna ovat halpoja, mutta minä yritän vähentää hiilihydraatteja koska uskon sen helpottavan painonhallintaa. Hiilareita joutuu syömään usein, ne eivät pidä nälkää. Siippa taas on – vaikkei itse myönnäkään – melko kranttu, monet edulliset kasvikset eivät oikein maistu.

Laktoosittomat maitotuotteet ovat huikean hintaisia. Minä en saa muita syödä. Leipä on tyyristä, etenkin jos haluaa lisäaineetonta, mieluiten luomua. Sainkin jo vinkin leipoa leivät itse, mutta se ei ratkaise ongelmaa kokonaan koska kaipaamme pöytään myös hapanleipää, jonka tekeminen itse on haasteellista.

Nyt julistankin budjettiruokaprojektin aloitetuksi. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan kommenttiboksiin. Kiitos avusta jo etukäteen! 



Ensimmäiset teesini ovat tässä:

1. Syödään vähemmän lihaa ja kalaa.
- Lihan ympäristörasitus on kova, ja liha on kallista. Tästä lähtien teen lihaa tai kalaa korkeintaan 5 kertaa viikossa 14 ateriasta.

2. Ei heitetä ruokaa roskiin.
- Nyt pitää laittaa tiukka kuri siihen että kaikki ostettu ruoka tulisi syödyksi eikä pääsisi happanemaan jääkaappiin. Esimerkiksi luomuleipä ei säily yhtä hyvin kuin säilöntäaineellinen, joten sitä on pakko pakastaa.

3. Tehdään suurempia määriä ruokaa kerralla ja laitetaan pakkaseen.

4. Harrastetaan paljon keittoja ja laatikoita.

5. Leivotaan itse leipää.

6. Ostetaan raaka-aineita isoina määrinä.
- Tässä pitää kuitenkin huomioida kohta 2.


Tässäpä perheellemme tavoitetta. Kuvitukseksi laitan kasvimaamme satoa, jotka kaivoimme ylpeinä maasta viime viikonloppuna melkein fanfaarien kera. Vähän on rupusen näköisiä mutta herkullisen makuisia pottuja ja porkkanoita. Ja ensi vuonna uudella innolla ja lisää lajeja, vähemmän ohdakkeita! Jaoimme ensi kertaa kasvimaan ihanien naapureittemme kanssa. Heillä on saman ikäinen pikkutyyppi kuin meillä, joten ensi vuonna on lapsityövoimaa luvassa naapurin viisivuotiaan esikoisen lisäksi kaksi lisää. Tänä vuonna kasvimaata hoidettiin vähän siinä sivussa – sattuneesta syystä. Vauvat söivät multaa ja ihmettelivät voikukkia kun vanhemmat mylläsivät.

Oslo

Oslon perjantaisten tapahtumien uhreille ja heidän omaisilleen.
Niin mahdotonta käsittää tallaisiin tekoihin syyllistyvien ihmisten ajatusmaailmaa.

Uuden vuoden ajatuksia

Joulun alla haluan kodin järjestykseen edes päällisin puolin, ja muutenkin asiat jotenkin mallilleen jos mahdollista. Ilmeisesti alitajuisesti pyrin viikkaamaan vanhan vuoden kunnialla pakettiin ja toivottamaan uuden vuoden tervetulleksi ikäänkuin hitusen puhtaammalta pöydältä. En siis voi kuvitellakaan noudattavani mitään "himmennä valoja ja jätä joulusiivous sikseen" -ohjeita. En tahdo. Käytännön elämässä tämä johtaa yleensä aatonaaton perinteiseksi muodostuneeseen yöimurointiin ja ärhäkkään joulustressiin. Vitsailemme mieheni kanssa joka vuosi marras-joulukuun taitteessa kuinka laitamme kaiken ajoissa kuntoon ja sitten vietämme hämärän hyssyä villasukat jalassa hiippaillen. Tämä ei tietenkään koskaan ole toteutunut, eikä kai tule toteutumaan. Se kuuluu meidän perheen vuoden vaihteen perinteisiin, ja olen sen jo tavallaan hyväksynyt.

Olen myös paatunut uuden vuoden lupaaja. Uusi vuosi on minulle jotenkin tärkeä saumakohta elämässä, se sisältää illuusion uudistumisesta ja paremmaksi muuttumisesta. Tiedän että todellisuudessa astun seuraavaan vuoteen täsmälleen samana ihmisenä kuin ennenkin, mutta minusta on mukavaa ja tärkeää välillä pysähtyä katsomaan taaksepäin ja samalla ynnätä tavoitteet lähitulevaisuudelle. Sekä tietysti iloita asioista jotka ovat loksahtaneet elämässä kohdilleen, niitä kun on paljon.


Täten siis, hyvät, lukijat, lupaukseni vuodelle 2011:

1. Pyrin olemaan kiltimpi rakkailleni, antamaan enemmän omaa tilaa ja pitämään useammin omat pienet harmini itselläni sekä olemaan takertumatta epäolennaisuuksiin.
2. Annan lapselleni enemmän aikaa, keskityn yhdessä touhuamiseen paremmin.
3. Nyt on vihdoin aika ryhtyä jälleen liikkumaan, ipana on neljä kuukautta vanha ja mamma on rapakunnossa. Esimerkiksi minilattaritunnit houkuttelisivat kovasti. Myös suksille halajan heti kun flunssani hellittää. Haluaisin pian mahtua vanhoihin vaatteisiini taas, minulla on ikävä hamosiani.
4. Kokkaan vähemmän lihaa. Nykyinen luomujauhelihaa joka toinen päivä ja kassilohta muina päivinä -meininki ei vain ole kestävää toimintaa. Kuitenkin olin 15 vuotta kokonaan ilman lihaa, joten luulisi minun osaavan laittaa kasvisruokia edelleen.
5. Yritän pitää kotia vähän paremmassa järjestyksessä. Olen toivoton sottapytty, mutta stressaannun silti sekamelskasta ja muutun ikäväksi ihmiseksi.
6. Laiskottelen hyvällä omallatunnolla ja puuhastelen säännöllisesti jotain mukavaa.
7. Järjestän valokuvat.

Siinäpä se. Aika tavallisilla asioilla mennään.