Uuteen vuoteen

Uusi vuosi on minulle tärkeä juhla, olen huomannut että jopa tärkeämpi kuin joulu. Uuden vuoden - tai pikemminkin vanhan vuoden lopetuksen - tunnelma on jotenkin erityinen, juhlallinen ja odottava. Uuden vuoden juhlintaan ei liity samanlaisia sosiaalisia paineita ja taiteilua kuin jouluun, tuohon perhejuhlista jaloimpaan. Niin ihania kuin joulun kuviot perinteisyydessään ovatkin, ne on aika pitkälle etukäteen määritelty, uuden vuoden kanssa voi olla luovempi. Viime vuonna kirjoittelin ajatuksistani näin. Samat ajatukset pätevät edelleen, vaikka tuota kirjoittaessani en tiennyt millainen myllerryskausi olikaan tulossa.

Vuosi 2013 on ollut todellinen nahanluontivuosi. Olen remontoinut kodin, rempannut sen uudestaan juuri ennen muuttoa homevaurion vuoksi. Olemme perheenä löytäneet uuden tasapainon, itsenäistyneet omissa kodeissamme ja samalla lähentyneet, kasvaneet ihmisinä olennaisesti. Olen lähtenyt pitkäaikaisesta työpaikastani, remontoinut liiketilan ja avannut putiikin, ryhtynyt ensi kertaa elämässäni täysipäiväiseksi yrittäjäksi. Paljon tämä kaikki vaati ja välillä oli takki täysin tyhjä, mutta nyt uskallan varovasti sanoa että tällä hetkellä on varsin valoisa olo. Olen löytänyt aivan uudenlaisen sisäisen rauhan.

Ensi vuodelta 2014 odotan...

1. Yhteyden säilyttämistä itseeni. Tiedän pitkästä aikaa kuka olen, mistä nautin ja millainen en enää koskaan halua olla. Uskon että sekä itselleni että rakkaimmilleni tämä on kaikkein olennaisin tavoite. Muuan viisas sanoi minulle taannoin: "Vasta kun rakastat itseäsi, voit rakastaa muita." Klisee ehkä, mutta totta.

2. Paljon innostavia kohtaamisia työssäni, ihania ihmisiä ympärilleni, paljon hyvää meininkiä ja onnistumisia - ja tietysti että saan jatkaa itse luomallani tiellä vastakin ja pärjätä. Parasta työssäni juuri nyt on se, että ohjat ovat omissa käsissäni.

3. Paljon läsnäoloa läheisteni kanssa, hyviä keskusteluja ja paljon naurua.

4. Haluan seurata ympärilläni olevia ilmiöitä enemmän, lukea lehtiä, nauttia kulttuurista, katsoa televisiota, kirjoittaa, ajatella. Lapsiperhe/ura-arjessa nämä asiat ovat olleet monta vuotta kortilla, mutta pienissä erissä olen saanut näitä asioita elämääni takaisin.

5. Pyrin järjestyksen lisääntymiseen. Kodissani tämä on jo aika ajoin toteutunut, pyrkimys on myös kohti yleistä jämptimpää asioiden hoitamista, sillä vaikka tulenkin aina olemaan boheemi, asuu minussa myös sisäinen sortteeraaja. Ja tärkeintä on pään sisäisen kaaoksen väheneminen, joka taas korreloi suoraan sen kanssa paljonko yritän tehdä asioita samanaikaisesti. Vähempi on siis enempi.

6. Aion seistä omilla jaloillani. En anna kenenkään määritellä minua, kutistaa minua, vähätellä tai lannistaa. Mottoni on "Ihmisen ei tarvitse olla täydellinen ollakseen hyvä ja kelpaava."


Edelleen aion myös laiskotella säännöllisesti, syödä laadukkaasti ja nauttien, liikuttaa eviäni tasaiseen tahtiin ja kiivetä edes kerran vuodessa puuhun. Niin, ja miettiä miten kuluttaisin tätä yhteistä maapallukkaamme olemassaolollani mahdollisimman vähän.

Mamma kuntoon -projekti, osa 8: (Teko)syitä

Kolme vuotta on kulunut ennenkuin sain sporttivaihteen kunnolla päälle. Miten siinä niin kävi?

Raskauden alkumetreistä loppuun saakka olin uuvahtanut, hengästynyt ja huonovointinen. Oikeastaan huomasin raskauden siitä etten jaksanut enää hiihtää muutamaa sataa metriä puuskuttamatta. Nälkä sen sijaan tuli erittäin läheiseksi vieraaksi ja kolkutti jopa öisin. Raskaus päätyi leikkuupöydälle ja palasin kotiin mukanani ihana pieni poika – ja melkein kymmenen liikakiloa.

Vauvan kanssa kävelin heti kun pystyin ja kärrylenkkeilin ahkerasti syyskuusta marraskuun puoliväliin. Ensilumi satoi, ja ranteeni tulehtuivat pahoin, jouduin välttelemään lumessa kärryttelyä – ja melkein mitä tahansa muutakin liikettä käsillä. Vauvan hoidosta selviydyin irvistellen. Lapsi nukkui pitkiä päikkäreitä ulkosalla eikä koliikin loputtua kaivannut välttämättä vaunulle liikettä, joten kärryttely ei ollut välttämätöntä. Tuuppasin lapsen ulos nukkumaan ja puuhastelin omiani, lähinnä kotihommia. Usein nukuin kun lapsi nukkui. Ranteet paranivat ennen juhannusta.

Sitten saapui kesä hiekkalaatikon reunalla, lenkillä kävin harvakseltaan pojan kanssa. Syksyllä lapsi oppi kävelemään eikä enää viihtynyt vaunuissa pitkiä matkoja kun piti päästä itse harjoittelemaan etenemistä. Kylkeeni jääneet kilot alkoivat toden teolla ottaa pannuun mutta säännöllistä liikuntaa en saanut aikaiseksi harrastaa. Pelkällä syömisen korjaamisella ei ollut mitään vaikutusta, ja imetyksestä ei ollut apua. Tissishown loputtua sain vielä kolme kiloa lisää.

Palattuani viime tammikuussa töihin meni pitkään etten millään malttanut töiden jälkeen lähteä jumppaan kun oli riipivä ikävä pikkumiehen luokse. Kotityöt ovat myös vieneet rasittavuuteen asti aikaa ja energiaa perheemme molemmilta aikuisilta, etenkin kun pieni vandaali avustaa sotkemisessa tehokkaasti, arjen hallinnassa on ollut opettelemista. On tuntunut vaikealta keskittyä painonhallintaan ihan uudessa elämäntilanteessa. Ja keskittymistä se homma toden totta vaatii, sillä minä en ole niitä vahingossa laihtujia.

Nyt kun lapsi on yli kaksi ja minä olen ollut työläinen noin kymmenen kuukautta, olen kypsynyt ajatukseen että haluan pienen siivun säännöllistä omaa aikaa jotta saan itseni taas kuntoon – sekä pääkopan että kropan. Olen myös katsonut kun mies painelee harrastuksiinsa koti-isänä hääräämisen vastapainoksi, ja päätin että minä myös.

Vaikka liikuntaan käytetty aika tuntuu välillä siltä kuin varastaisin omalta lapseltani, koko perhe saa ryöstösaaliini lopulta takaisin lisääntyneenä ilona ja energiana. Vihdoin olen saanut uuden kipinän liikkumiselle!

Miksi tämä selostus? Olen viimeaikoina pohtinut paljon syitä ja tekosyitä. Moni on hanakka nimittämään liikunnan ja painonhallinnan hidasteiksi tulevia selityksiä tekosyiksi – etenkin jos ne ovat toisen elämässä. Itsestäni tuntuu, että tekosyitä tahi eivät, tietyt asiat tuovat aidosti ja oikeasti haastetta pyrkimyksiini. Kuten sanottua, painonhallinta edellyttää keskittymistä, ja jos elämässä on liian paljon muuta ajateltavaa, keskittyminen herpaantuu helposti. Tai yksinkertaisesti voimat eivät vain riitä kaikkeen.

Tarvitaan virstanpylväitä, lähtöpisteitä, mitan täyttymisiä ja maljan ylitse vuotamisia jotta riittävä kimmoke ja motivaatio syttyy. Ja sitten tiukkaa työtä, monta kuukautta, ehkäpä vuosia. Ja jos tuloksia saavutetaan, niiden pitämiseen tarvitaan lisää keskittymistä. Melko haastavaa, mutta toivottavasti ei ihan mahdotonta. Ainakin tiedän, että elämässäni ennen äidiksi tuloa olen pystynyt siihen. Hitaasti ja hiellä sain kehoni sellaiseen balanssiin että minun oli hyvä olla ja peilikuva tuntui omalta. Toivottavasti tällä kertaa pystyn samaan, enkä sitten joudu palaamaan lähtöpisteeseen enää koskaan.

Entä miten aijon ratkaista sen ajan löytämisen? No, työmatkaliikunnalla, lenkkeilemällä enemmän viikonloppuisin pikkumiehen kanssa (joka jälleen viihtyykin rattaissa kun saa olla äidin seurassa) ja olemalla pari kertaa viikossa hitusen itsekäs. Kömmin aamulla vähän aikaisemmin töihin ja livahdan suoraan byroolta jumppaan, ehdin kuitenkin sentään iltapesuaikaan kotiin. Ja seuraavana iltana kokoan sitten muutaman autopalapelin enemmän. Talvella aijon taas sujahtaa suksien päälle suoraan sängystä ja tehdä lyhyen mutta intensiivisen hiihtolenkin heti aamutuimaan ennen konttorille menoa. Täytyy olla luova.