Meillä on alkanut uhma, tuo surrealistisen kaoottinen ja voimassaan hämmästyttävä mielenmyllerryskausi, joka pyyhkäisee kaiken yli ja pahimpina aikoina muuttaa perheen arjen seviytymistaisteluksi ja kodin sotatantereeksi. Kun kaksivuotias kirkuu taukoamatta ja kierii lattialla, kieltäytyy syömästä ja on kaikesta jyrkästi sitä mieltä että varmasti EI, jää tuoksinassa aika vähän aikaa kehittäville parisuhdehetkille, leppoisille perheen yhteisille illallisille tai edes kokonaisille yöunille. Kyllä, olen käynyt myös keskellä yötä keskusteluja siitä kannattaako kylppärin lattialla maata alasti huutamassa tai voiko taapero määrätä kuka nukkuu tänä yönä missäkin sängyssä.
Meidän pikkumiehemme on aina ollut pippurinen, reilun vuoden ikäisenä makasi toppahaalari päällä selällään tuulikaapissa kirkumassa puoli tuntia eikä suostunut tulemaan pois. Syöminen on ollut taistelua aina, sillä isältä ja äidiltä saa parhaan reaktion kun ottaa mehumukista löylykauhaotteen ja heittää tahmean nesteen reippaasti ja pitkälle. Muutenkin ruokailuun keskittyminen on edelleen pahasti hakusessa, ja useimpina päivinä sorrumme syöttämään kaksivuotiasta joka osaa kyllä muodostaa yli kymmensanaisia, tunteita ja aikaa ilmaisevia virkkeitä, mutta ei selviydy jugurtin syömisestä itsenäisesti. Jos emme lusikoi pöperöä suuhun, syöminen jää kokonaan väliin, mikä ei tunnu hyvältä idealta. Noidankehä on valmis.
Tuosta puhumistaidosta on muuten ollut suurta iloa, mutta nyt on selvää että myös kinaamaan joutuu paljon ja usein: "Äiti pyyhkii mehun, minä en pyyhi. EN HALUA!... Eiku äiti tule auttamaan!" Aamut alkavat sillä että lapsi saapuu makkariin ja räpsäyttää valot päälle, työntää sitten pienet sormet minun ja patjan väliin, nostaa käskevästi ja toteaa napakasti "Nouse siitä pois! Nouse ylös siitä!" Sitten seuraa kaino pyyntö: "Menetkö, äiti, töihin? Tule hetkeks minun kanssa syömään ensin." Illalla kun yritän nukuttaa: "Mene pois! Mene omaan sänkyyn siitä!" ja jos teen niin, minuutin päästä nuori herra karkaa sängystään. Kerran on jo tullut "Äiti on tyhmä, äiti on tuhma!" Odotan ensimmäisten ärräpäiden ilmestymistä sanavarastoon...
Päiväkotiharjoittelun lähestyminen ja sitä ennen podettu flunssa ovat olleet ehkä syynä tämänkertaiseen uhmakiukkuaaltoon. Lapsen rähjättyä viikon koko sakki on aika väsynyttä. Eräänä iltana pidin pientä miestä sylissä kun häntä niin kovasti itketti taas jonkun väännön jälkeen. Kysyin onko hän vihainen minulle. Vastaus kuului: "Ei, en minä ole vihainen, minulla on vain paha mieli."
Hyvät neuvot olisivat kullan arvoisia. Kuinka toimia kun lapsella napsahtaa päälle pimeä raivo, sellainen jossa heittäydytään selkä kaarelle ja kieriskellään. Toistaiseksi on tuntunut että metodien vaihteleminen tuottaa parhaan tuloksen. Jos koko päivän on juostu jäähyllä ja kovisteltu pöydässä sikailijaa, välillä voikin olla tarpeen sivuuttaa pienen huomionhakuiset temput mahdollisimman vähällä, ottaa syliin ja sanoa: "Minä näen että sinua harmittaa". Pelkästä raivoamisesta oma kiukkuni ei herää, mutta kun ruokaa ja tavaroita lähtee lentämään tai vanhempia läpsitään, mittani täyttyy helposti. Tulee huudettua ja käytettyä rivakoita otteita kohti jäähypenkkiä.
Huomio, se on näissä tilanteissa kai se olennaisin asia. Poika hakee huomiota 24/7, ja on jo pitkään tiennyt mistä narusta kannattaa vetää jotta äidin tai isin hermo menee. Minulle on turha tulla sanomaan että esimerkiksi vuoden ikäinen ei osaa tehdä tahallista jäynää, meillä on ollut niin ilmeistä että ihan varmasti osaa. Hieman ekojen synttäreiden jälkeen poika totesi usein "KATO NY, VOI VOI VOI" ja kaatoi virnuillen vähän lisää maitoa lattialle.
Kun peiliin katson, en voi muuta kuin todeta, että samasta puusta on lapsi veistetty, kipinät sinkoilevat helposti minullakin. Ehkä siksi minun on helppo toisaalta ymmärtää pientä pippuriamme. Jo odotusaikana tiesin että tulinen ja eläväinen tapaus on tulossa, sen verran myllerrystä ja kipakoita potkuja sain osakseni. Vastasyntyneenä poika tuijotti arvioivasti suoraan silmiin, huusi vatsakipujaan kovaa ja korkealta. Vauvana hän oli nauravainen ja haki kaikkien huomion itselleen, mutta jos jokin oli pahasti, se ei todellakaan jäänyt epäselväksi. Sylissä poika ei ole koskaan osannut istua viittä minuuttia kauempaa, mutta halitankkausta hän hakee tämän tästä. Muistan kuinka neuvolantäti sanoi nelikuisesta vauvastamme että en saisi seisottaa häntä sylissä vielä. Vastasin että yritäpä estää häntä nousemasta pystyyn.
Toisaalta voimakas temperamentti näkyy myös rohkeutena ja ennakkoluulottomuutena kaikkea ja kaikkia kohtaan. Lapsi on enimmäkseen valloittava ja hauska tyyppi. Sitä valoisaa pikkumiestä ajattelen ikävöiden niinä hetkinä kun uhmistuhmis istuu tanakasti pienen olkapäällä. Mutta eiköhän tästäkin vaiheesta vielä selvitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti