Mamma kuntoon -projekti, osa 4: Lenkillä

Lapsi on ruvennut nukahtamaan kiltisti illalla isin kanssa yhdeksän aikaan. Tänään käytin tilaisuutta hyväksi, ja karkasin lenkille samalla kun pojat menivät iltapesulle. Täydellinen lenkkisää harmaan ja sateisen päivän jälkeen: lämmintä muttei enää hiostavaa, ilta-aurinko paistoi jumalaisesti vielä puoli kymmenen aikaan, lehmät märehtivät aitauksessaan, iltavirkut herneiden ystävät kykkivät itsepoimintapelloilla, haarapääskyt saalistivat pörriäisiä nokat ammollaan.

Moni asia on kaunista, mutta yksi parhaista on kesäiltojen laskevan auringon valo. Maailma näyttää aina parhaat puolensa sen hehkussa. Pidän pitkistä varjoista, kontrasteista, siitä kun kaikki värjäytyy punertavaksi ja vastavalo sokaisee sopivasti.

Oli myös mukava hengästyä ja saada lihakset lämpimiksi, nuuhkia sateenjälkeistä raikasta ilmaa. Puristava matalapaine tuntui väistyneen. Voi, miksi en ole lenkkeillyt enemmän? En pysty juoksemaan, mutta pidän kovaa kävelemisestä yllättävän paljon. Ja pakko myöntää, että vaikka kaverin kanssa on kiva lenkkeillä, nautin myös ylhäisestä yksinäisyydestä. Liikkumisen ei tarvitse olla sosiaalinen tapahtuma. Tästä lähtien yritän päästä lenkille niin usein kun mahdollista.

En voi leuhkia onnistumisilla keventymisen saralla, mutta muutaman oivalluksen olen tehnyt viime aikoina. Ensinnäkin olin ottanut huomaamattani tavaksi santsata vähän joka aterialla. En tiedä kuinka kauan olen syönyt niin kuin seuraavan aterian saaminen olisi jotenkin epävarmaa. Siis kertakaikkiaan mättänyt liikaa ruokaa lautaselle ja suuhun. On totta että syön kohtuullisen terveellisesti, mutta todistettavasti terveelliselläkin ruokavaliolla voi lihoa, jos ei ymmärrä pysyä kohtuudessa. Tästä lähtien otan ruokaa vain kerran.

Toinen huomio – tai pikemminkin ihastus – on minulle uusi liikuntalaji, vesijuoksu. Vielä en tiedä oikeaa tekniikkaa, sillä en ole ollut ohjatulla tunnilla, mutta kokeilin vesijuoksuvyötä Kumpulan maauimalassa, ja intouduin ostamaan oman. Sen jälkeen olen polkenut menemään useissa luonnonvesissä selluliitit väristen, ja saanut lihakset huutamaan leipää. Laji korjaa kahden minulle ongelmallisen mutta tehokkaan liikuntamuodon hankaluudet: juokseminen vedessä ei satu niveliin, ja polkeminen pystyasennossa ei rasita niskaa eikä vaadi kummoistakaan uimataitoa. Käsiliikkeillä allitkin saavat kyytiä. Vesijuoksu on yksin ehkä vähän tylsä laji, mutta jos muu elämä on yhtä suhaamista, välillä on ihan terveellistä vähän ikävystyäkin – kaikessa rauhassa.

Järjestelmäkamerani on muuten rikki, mutta iPhonen optiikka tuotti iloisen yllätyksen.