Testissä: Talvinen tee-elämys

Naapuriystäviä kylässä. Keitin Pukka luomuteetä jota posti toi tänään maistettavakseni. Tässä vihreässä teelaadussa tuoksuvat kaneli, kardemumma ja inkivääri, juuri sopivasti niin että se virittää talviseen tunnelmaan, mutta maku ei ole liian raskas yhden sesongin juttu. Parasta on pirtsakka inkivääritujaus. Tykkään!

Uhmapeikon vierailuja

Meillä on alkanut uhma, tuo surrealistisen kaoottinen ja voimassaan hämmästyttävä mielenmyllerryskausi, joka pyyhkäisee kaiken yli ja pahimpina aikoina muuttaa perheen arjen seviytymistaisteluksi ja kodin sotatantereeksi. Kun kaksivuotias kirkuu taukoamatta ja kierii lattialla, kieltäytyy syömästä ja on kaikesta jyrkästi sitä mieltä että varmasti EI, jää tuoksinassa aika vähän aikaa kehittäville parisuhdehetkille, leppoisille perheen yhteisille illallisille tai edes kokonaisille yöunille. Kyllä, olen käynyt myös keskellä yötä keskusteluja siitä kannattaako kylppärin lattialla maata alasti huutamassa tai voiko taapero määrätä kuka nukkuu tänä yönä missäkin sängyssä.

Meidän pikkumiehemme on aina ollut pippurinen, reilun vuoden ikäisenä makasi toppahaalari päällä selällään tuulikaapissa kirkumassa puoli tuntia eikä suostunut tulemaan pois. Syöminen on ollut taistelua aina, sillä isältä ja äidiltä saa parhaan reaktion kun ottaa mehumukista löylykauhaotteen ja heittää tahmean nesteen reippaasti ja pitkälle. Muutenkin ruokailuun keskittyminen on edelleen pahasti hakusessa, ja useimpina päivinä sorrumme syöttämään kaksivuotiasta joka osaa kyllä muodostaa yli kymmensanaisia, tunteita ja aikaa ilmaisevia virkkeitä, mutta ei selviydy jugurtin syömisestä itsenäisesti. Jos emme lusikoi pöperöä suuhun, syöminen jää kokonaan väliin, mikä ei tunnu hyvältä idealta. Noidankehä on valmis.

Tuosta puhumistaidosta on muuten ollut suurta iloa, mutta nyt on selvää että myös kinaamaan joutuu paljon ja usein: "Äiti pyyhkii mehun, minä en pyyhi. EN HALUA!... Eiku äiti tule auttamaan!" Aamut alkavat sillä että lapsi saapuu makkariin ja räpsäyttää valot päälle, työntää sitten pienet sormet minun ja patjan väliin, nostaa käskevästi ja toteaa napakasti "Nouse siitä pois! Nouse ylös siitä!" Sitten seuraa kaino pyyntö: "Menetkö, äiti, töihin? Tule hetkeks minun kanssa syömään ensin." Illalla kun yritän nukuttaa: "Mene pois! Mene omaan sänkyyn siitä!" ja jos teen niin, minuutin päästä nuori herra karkaa sängystään. Kerran on jo tullut "Äiti on tyhmä, äiti on tuhma!" Odotan ensimmäisten ärräpäiden ilmestymistä sanavarastoon...

Päiväkotiharjoittelun lähestyminen ja sitä ennen podettu flunssa ovat olleet ehkä syynä tämänkertaiseen uhmakiukkuaaltoon. Lapsen rähjättyä viikon koko sakki on aika väsynyttä. Eräänä iltana pidin pientä miestä sylissä kun häntä niin kovasti itketti taas jonkun väännön jälkeen. Kysyin onko hän vihainen minulle. Vastaus kuului: "Ei, en minä ole vihainen, minulla on vain paha mieli."

Hyvät neuvot olisivat kullan arvoisia. Kuinka toimia kun lapsella napsahtaa päälle pimeä raivo, sellainen jossa heittäydytään selkä kaarelle ja kieriskellään. Toistaiseksi on tuntunut että metodien vaihteleminen tuottaa parhaan tuloksen. Jos koko päivän on juostu jäähyllä ja kovisteltu pöydässä sikailijaa, välillä voikin olla tarpeen sivuuttaa pienen huomionhakuiset temput mahdollisimman vähällä, ottaa syliin ja sanoa: "Minä näen että sinua harmittaa". Pelkästä raivoamisesta oma kiukkuni ei herää, mutta kun ruokaa ja tavaroita lähtee lentämään tai vanhempia läpsitään, mittani täyttyy helposti. Tulee huudettua ja käytettyä rivakoita otteita kohti jäähypenkkiä.

Huomio, se on näissä tilanteissa kai se olennaisin asia. Poika hakee huomiota 24/7, ja on jo pitkään tiennyt mistä narusta kannattaa vetää jotta äidin tai isin hermo menee. Minulle on turha tulla sanomaan että esimerkiksi vuoden ikäinen ei osaa tehdä tahallista jäynää, meillä on ollut niin ilmeistä että ihan varmasti osaa. Hieman ekojen synttäreiden jälkeen poika totesi usein "KATO NY, VOI VOI VOI" ja kaatoi virnuillen vähän lisää maitoa lattialle.

Kun peiliin katson, en voi muuta kuin todeta, että samasta puusta on lapsi veistetty, kipinät sinkoilevat helposti minullakin. Ehkä siksi minun on helppo toisaalta ymmärtää pientä pippuriamme. Jo odotusaikana tiesin että tulinen ja eläväinen tapaus on tulossa, sen verran myllerrystä ja kipakoita potkuja sain osakseni. Vastasyntyneenä poika tuijotti arvioivasti suoraan silmiin, huusi vatsakipujaan kovaa ja korkealta. Vauvana hän oli nauravainen ja haki kaikkien huomion itselleen, mutta jos jokin oli pahasti, se ei todellakaan jäänyt epäselväksi. Sylissä poika ei ole koskaan osannut istua viittä minuuttia kauempaa, mutta halitankkausta hän hakee tämän tästä. Muistan kuinka neuvolantäti sanoi nelikuisesta vauvastamme että en saisi seisottaa häntä sylissä vielä. Vastasin että yritäpä estää häntä nousemasta pystyyn.

Toisaalta voimakas temperamentti näkyy myös rohkeutena ja ennakkoluulottomuutena kaikkea ja kaikkia kohtaan. Lapsi on enimmäkseen valloittava ja hauska tyyppi. Sitä valoisaa pikkumiestä ajattelen ikävöiden niinä hetkinä kun uhmistuhmis istuu tanakasti pienen olkapäällä. Mutta eiköhän tästäkin vaiheesta vielä selvitä.

Muutoksen tuulia

Elämä on tuonut näin loppusyksystä paljon uusia asioita pureskeltavaksi. Muunmuassa sen että on tullut aika pikkumiehen aloittaa päivähoito. Hän sai kuin saikin päiväkotipaikan lähipäiväkodista jonka piti olla täynnä kuin turusen pyssy. Ryhmän lapsista kolmannes on tuttuja naapuruston ystäviä. Varsinainen lottovoitto siis!

Samaan aikaan mediassa velloo keskustelu alle kolmivuotiaiden päivähoidosta ja kotihoidontuen lyhentämisestä. Oma poikani on nyt 2 v. 3 kk. Me kuulumme siihen viiteen prosenttiin suomalaisista kotihoidontukea saaneista perheistä joilla tuen saajana on ollut myös isä melkein vuoden ajan.

Kotihoidontukikeskustelussa on luonnollisesti pidetty yllä näkemyksiä kuinka ÄITIEN pitäisi tai ei pitäisi palata aijemmin töihin, kuinka kotihoidontuki pilaa ÄITIEN työurat ja eläkkeet jne. Isistä ei juuri puhuta, mikä johtuu edellä mainitusta viidestä prosentista. Itse toivoisin että keskustelu ei olisi ihan näin yksipuolista, sillä mitä keskusteluissa pidetään normina, se pysyy todennäköisemmin normina.

Hesarin kolumnisti Virpi Salmi provosoi viimeisimmällä kirjoituksellaan kotiäidit takajaloilleen puhumalla äitien chillailusta kotona ja siitä kuinka olisi jonkinlainen myytti että vanhemman kotona oleminen olisi eduksi lapselle. Hänen mielestään kotihoidontuki mahdollistaa vain kotiäidille mukavan yhteiskunnan maksaman breikin työelämästä. No, Virpi nyt tykkää räksyttää joka suuntaan ja sohaista tarkoitushakuisesti pahimpiin muurahaispesiin perustelematta kantojaan kovin aukottomasti.

Itse mietin miksi näissä keskusteluissa aina unohdetaan se tosiasia, että lisääntymällä perhe lahjoittaa yhteiskunnalle tulevan veronmaksajan. Yhteiskuntaa ei ole olemassa ilman uusia jäseniä. Pidän kohtuullisena että lapsiperheitä tuetaan, koska lapset ovat yhteiskunnan pääomaa josta hyötyvät myöhemmin kaikki, myös ne verorahoistaan mustasukkaiset jotka haluaisivat poistaa esimerkiksi sen muutaman sadan euron kuukausittaisen kotihoidontuen.

Toinen kysymys on se, paljonko kotihoidontuen poistaminen vähentäisi kustannuksia verrattuna siihen että jokainen yli kaksivuotias jota nyt hoidetaan viimeistä vuottaan kotona, tarvitsisikin päivähoitopaikan. Tällä hetkellä vain alle puolet alle 3-vuotiaista lapsista on kodin ulkopuolella hoidossa.

En myöskään välttämättä haluaisi olla töissä päiväkodissa jonne tupsahtaisi kourallinen pahimmassa uhmaiässä olevia sankareita lisää per ryhmä. Saatika että haluaisin laittaa lapseni hoitoon entistä isompaan ryhmään. Nyt Harakanpoika on ryhmänsä kolmastoista taapero. Vahvasti epäilen niitä resursseja joita uusien päiväkotien ja päiväkotiryhmien perustamiseen oltaisiin valmiita laittamaan.

Kotiäiti tai -isä on loppujen lopuksi melko edullinen päivähoitaja valtion näkökulmasta. Ja kun miettii miten paneutunutta hoitoa lapsi parhaimmillaan sillä rahalla saa, minusta tätä uudistusta kannattaisi harkita uudelleen. Eipä silti, ei kotihoidontuen poistaminen automaattisesti ajaisi vanhempia aikaisemmin töihin, mutta kokemuksesta voin sanoa että kyllä se perheiden elämää hankaloittaisi merkittävästi, etenkin pienituloisten perheiden. Huomioitavaa on myös, että kotiin jääneistä äideistä 40 % ei ole työsuhdetta johon palata vanhempainvapaan jälkeen. Tätä asiaa ei ratkaista kotihoidontukiaikaa lyhentämällä.

Virpi Salmi on sitä mieltä että ei ole mitään syytä uskoa että kotihoito olisi alle kolmivuotiaalle lapselle parempi vaihtoehto kuin päivähoidot. Tämä on mielipide. Asiasta on tehty ihan oikeita tutkimuksiakin. Tulokset ovat olleet vaihtelevia, mutta ainakin tutkija Erja Rusanen ja professori Liisa Keltinkangas-Järvinen ovat tulleet lopputulemaan jossa he suosittelevat että päivähoito ei alkaisi alle kolmivuotiaana. Minulla ei ole syytä epäillä tätä, mutta perheen kokonaistilanne on tietysti se mikä ratkaisee.

Kenkälaatikon uusi elämä

Visuaalisesta ammatistani huolimatta olen joillain käsillätekemisen alueilla todella surkea. Jo päiväkodissa laitoin tarhantädit leikkaamaan ja liimaamaan puolestani, koska inhosin erikiipperiä joka tarttui sormiin, ja saksilla leikkaaminen oli suorastaan kivuliasta (kunnes aikuisena ymmärsin että vasurisaksiakin on olemassa). En vieläkään osaa liimata tuhrimatta paperin molempia puolia enkä leikata saksilla suoraan. Siitä huolimatta sain pienen askartelukohtauksen.

Meillä pyöri eteisessä ja kaapeissa ihmeen paljon tyhjiä kenkälaatikoita jotka olin vähällä heittää pois. Sitten silmiin osui Mokossa kaunis lintuaiheinen lahjapaperi.

Näin nämä kaksi asiaa kohtasivat.

Tämä ja ystävänsä päätyy keittiön liian syvään vetolaatikkoon lajittelemaan hyrskynmyrskyä. Juu, ei kestä lähempää tarkastelua, mutta ihan söpö siitä tuli.

Oivalsin muuten että tässähän on  keino vähentää kaatopaikkajätettä jouluna: Sen sijaan että ostaisin sata rullaa lahjapaperia joka lentää heti avaamisen jälkeen roskikseen, hankin kaunista ja lahjan saajan sisustukseen sopivaa päällystysmateriaalia ja annan bonuslahjaksi sievän ja pidempään säilytettävän pakkauksen. Eikä päällystysmateriaalin todellakaan tarvitse olla uutta, tähän tarkoitukseen voi haalia kaikenmoista mitä kotoa löytyy sanomalehdestä lasten piirustuksiin.

Pakko sanoa että Eri Keeper ei edelleenkään ole suosikkiliimani. Rubber Cementillä olisi tullut huomattavasti vähemmän kupruileva lopputulos. Laatikon reunat vahvistin läpinäkyvällä teipillä.

Ei tällä nyt innovaatiopalkintoa saa, mutta ilahduinpa kun sain näprätä.

Pyhäinpäivän piparibileet

Kerrankin avasimme joulukauden ajoissa. Aamupäivän rikoimme hyviä tapoja ja siivosimme kodin puhtaaksi, sain vihdoin jopa pestyä ikkunat auttavasti. Iltapäivällä alkoivat piparinleipomisjuhlat. Viisi pientä ja viisi vähän isompaa leipojaa. Illalla herkuteltiin viinillä, rypäleillä ja juustoilla sekä leipomuksilla.

Kun olin pieni, meillä oli tällainen paperinen tähti ikkunassa. Joulu ei tullut ilman sitä. Pyysin äidiltä myös lapsuuteni lasiset 70-luvun kynttilänjalat. Ne ovat alkaneet taas näyttää kauniilta.

Onko se ihmissusi?

Illalla nousi mahtava sumu!

All Hollow´s day. Friends visiting, we started the Christmas season by baking some ginger breads. I put a paper star on the window, there was one at my childhood´s home too. At night there was a wonderful creepy fog.

Mamma kuntoon, osa 11: Karppiruokaa

Täällä karppaajakokelas pohdiskelee.

Olen nyt kokonaisen viikon yrittänyt tiristää rasvat maksimiin ja hiilarit minimiin. Minusta tämä ruokavalio on tuntunut kovin vaikealta kun tavoitteena on ketoosi, eli hiilihydraatit korkeintaan 20 g päivässä. Kaipaan kipeästi enemmän kasviksia ja minulla on jatkuvasti vaikeuksia keksiä mitä söisin. Olen ollut nälissäni todella paljon, sillä ilmeisesti en ole saanut ympättyä ruokiini riittävästi rasvaa. Epätoivoisena olen lusikoinut öljyä suoraan pullosta suuhun kun en ole muuta keksinyt. En ole myöskään nauttinut syömisestä yhtään koska en rehellisesti juuri pidä monestakaan asiasta jotka ovat nyt ruokavalioni kulmakiviä. Huonoin juttu on se että en ole jaksanut miettiä hyviä karppausreseptejä, ja olen liian usein päätynyt edellisen postaukseni kaltaisiin kammottaviin valintoihin tyyppiä kaksi makkaraa ja raakaa kukkakaalia lounaaksi. Voin siis syyttää itseäni jos tökkii.

Olen kuitenkin havainnut, että olen oppinut syömään asioita maistelutyylillä. Eilen olin kylässä, ja siellä tarjottiin herkullista Tarte tatinia. Otin ihan pienen maistiaisnokareen, ja se riitti. Näin kuulema ranskalaisnaisetkin pitävät linjansa: kaikkea saa syödä, mutta kakkua ei vedetä koko palaa.

Iloisena totesin myös loppuviikosta, että suuhuni oli ilmaantunut tympeä metallinen maku, kuin olisin rautatankoa imeskellyt. Olin siis ilmeisesti tukevasti ketoosissa. Eli ketoaineita on alkanut muodostua kehossani, vaikka hiilihydraattilukemat keikkuivat viime viikolla useimpina päivinä hiukan yli tuon 20 gramman. Ja vaikka lapsella on ollut mahdottoman huonon unen ja vaikean nukahtamisen kausi, olen ollut yllättävän pirteä. Ehkä tämäkin on ketoosin ansiota.

Karppaajakollegani saarnasi minulle, etten saisi ajatella kaloreita ollenkaan. Karppausprojektissani on kuitenkin käynyt niin, että koska rasvainen ruoka ei oiken maita, ja koska lopetan syömisen siinä vaiheessa kun hiilihydraatit ovat täynnä, kalorit jäävät alakanttiin väkisinkin. No, myönnettäköön tosiaan että nälän hallintani ei kyllä ole vielä aivan kohdillaan, ja se johtuu siitä etten ole osannut varata kaappiin riittävästi oikeanlaista ruokaa. Monet karppaajat ovat sitä mieltä että kalorivajetta ei tarvita laihtumiseen koska kroppa toimii toisella tavalla kuin vähärasvaisessa ruokavaliossa. Vaikea sanoa mitä tuosta ajattelisin, mutta vajetta nyt on tullut joka tapauksessa vähän vahingossa.

Tänään lopulta kunnostauduin ja kävin isosti kaupassa ja kokkasin kaksi tuntia ihan innoissani. Tein viittä ruokalajia ensi viikoksi, sillä en aio vielä luovuttaa. Ja kas, tämän iltainen lihapulla-ateria oli aivan jumalaisen hyvää! Mieskin ylisti näitä.

KARPPAAJAN INTIALAISET LIHAPULLAT

400 g jauhelihaa 
20 g oliiviöljyä
1 iso sipuli 

1 kananmuna 

40 g mantelijauhetta 

2 dl kermaa 

400 g paseerattua tomaattia 

30 g voita 

Tuoretta tai kuivattua chiliä
Tuoretta basilikaa
Tuoretta korianteria 

Inkivääritahnaa 
Suolaa 
Mustaippuria 

Juustokuminaa 
Kurkumaa
Garam masalaa


1. Pilko sipuli niin hienoksi kuin mahdollista.
2. Sekoita sipuli, jauheliha, muna, chili ja mantelitahna keskenään ja lisää pippuria ja suolaa maun mukaan.
3. Tee taikinasta 8–10 isoa lihapullaa ja lado ne tarttumattomaksi pinnoitetun pannun tai paistokasarin pohjalle. Lisää voi nokareina pohjalle ja paista pullia miedolla lämmöllä kypsiksi.
4. 

Sekoita kulhossa 2 dl kuohukermaa, 400 g paseerattua tomaattia ja mausteet. Kaada sekoitus pullien päälle, käännä hellan lämpö pienelle tai kokonaan pois ja anna maustua kastikkeessa hieman. Tarjoile voissa uitettujen vihannesten ja smetanan, jogurtin tms. viileän kastikkeen kanssa.

Lihapullien ravintosisältö 100 grammassa: proteiinia 9g / hiilihydraatteja 3,5 / rasvaa 15 g

Itse käytin hellalla valurautapataa, toimi hyvin.

Note to self: Uunijuuresten kanssa on oltava varovainen, niissä on sen verran reilusti hiilareita että niitä otetaan vain pieni määrä.

Mamma kuntoon projekti, osa 10: Kohti ketoosia

Joskus aikaisemmin uhosin ketoosidieetistä, mutta tunnustan että sillä kerralla minulla meni silava väärään kurkkuun ja karppailin maltillisemmin kunnes lopulta väsähdin. Tämän viikon olen pyhittänyt uudelle yritykselle. Tavoitteenani on paljon kiistellyn Atkinsin ohjeiden mukaan ketokarpata ainakin pari viikkoa nähdäkseni lähteekö sinnikkäästi jumittava painoni hiipimään alaspäin tälläkään metodilla. Tämän jälkeen minun on tarkoitus sitten ryhtyä nostamaan hiilihydraattimäärää hakeakseni itselleni sopivan tason jossa paino vielä putoaa.

Projekti alkoi maanantaina. Tavoitteeni on syödä korkeintaan 20 g hiilihydraattia päivässä päästäkseni ketoositilaan, jossa keho alkaa polttaa omia hiilihydraattivarastojaan. Hiilarit korvataan pääosin rasvalla. Itse yritän olla tarkkana että saan monipuolisesti sekä kovaa että pehmeää rasvaa, tai siis etenkin että pehmeää rasvaa tulee tarpeeksi.

Seuraavia havaintoja olen tehnyt ja viisauksia saanut kokeneelta karppaajakaveriltani:

1. Maanantaina kävin jumpassa. Sama jumppa joka oli viime viikolla ihan löperö, oli tällä viikolla, ilman hiilihydraattien tarjoamaa polttoainetta suorastaan mission impossible. Voimat loppuivat lihaksista ihan kesken, ja fuskailin sarjoissa aika pahasti.

2. Minulla on vaikeuksia kääntää pääni pois kaloriajattelusta, johon olen tottunut nojautumaan viimeiset 20 vuotta (KYLLÄ, olen todella laihdutellut noin 15-vuotiaasta saakka, merkkaillut syömisiäni lukemattomiin pikku vihkosiin pudottamatta lopulta koskaan kovinkaan montaa kiloa. Aineenvaihduntani olen kylläkin sillä menolla saanut ilmeisen sekaisin.) Karppaajan ei pidä olla erityisen kiinnostunut kaloreista, riittävä rasvan määrä on tärkeämpää. Itselleni on tosin vielä hieman epäselvää mikä on tuo riittävä määrä.

3. Minulla on vaikeuksia sopeutua uuteen ruoka-ajatteluun. Kuten sanottua en himoitse rasvaisia ruokia kuten suklaata tai pekonia, niistä tulee minulle tunkkainen olo. Minun tekee mieli hedelmiä, kasviksia ja hapanmaitotuotteita. Leivästä on ollut helppo luopua, mutta minulle oli järkytys että edes salaattia ei saisi syödä mielin määrin jos mielii päästä ketoosiin. Kananmunat tulevat nyt jo korvista eikä mielikuvitus tarjoa houkuttavia vaihtoehtoja jos paletissa ovat lähinnä rasva ja liha. Kaikessa muussa on jonkin verran hiilaria. Tänään pettymyksen tuotti kirjolohi, eilen pähkinät. Joka päivä tunnen pikkuisen epäonnistuneeni, sillä olen saanut hilattua hiilarit vasta 24–30 grammaan, en alle kahdenkymmenen. Joidenkin lähteiden mukaan tuokin saattaa toki riittää ketoosin aikaansaamiseksi, mutta periaatteesta ottaa pannuun. Mitä sitä söisi?

4. Karppaaja ei noudata perinteistä ruokarytmiä, aamupala voi ja sen pitääkin olla jotain aivan muuta kuin mihin olen tottunut. Välipaloja ei välttämättä tarvita, koska verensokeri pysyy tasaisena muutenkin.

5. Kun sitoutuu tällaiseen projektiin, ei kannata keskittyä kaikkeen mistä jää paitsi. Lyhyen aikaahan sitä syö vaikka pieniä kiviä jos tavoite on selkeä. Minulla on. Siis marina pois.


Nyt keskityn uuden ruokavalion omaksumiseen. Yritän liikkuakin jonkin verran, mutta ajatusenergia menee tähän ketoosihommaan aika tehokkaasti, enkä kehtaa enää mennä luumuilemaan jumppaan tässä alkuvaiheessa.

Edelleen minua vaivaa tämä eläinperäisten ruoka-aineiden määrä, ei järin ympäristöystävällistä. Rauha kaikkien syömieni porsaiden sieluille, ja pahoittelut jokaisesta metaanipöräytyksesta jotka ilmoille päästetään ruokavalioni sivutuotteena.

Jaahas, taidanpa mennä lusikoimaan kookosöljyä purkista. Se on ainakin luomua.

Pikkupurtavaa...