Rokkikukot

Isi opettaa rokki-ilmeen. Isin kanssa soitetaan ilmakitaraa. Sit me tanssitaan hevii. Isi on ihan paras! Ja minä osaan laulaa Smoke on the water -melodian.

(Tuossa takana on osa isin CD-levyistä joita minä en saa kaivella. Siksi siinä on tuo kansio päällä.)

Armaan synttärikakku

Kehittelin vähähiilarisemman juustokakun, ei nyt suorastaan karppaajalle, mutta hiilaritietoiselle. Tykkäsin kun jätin mantelit aika isoiksi muruiksi.

MANTELIPOHJAINEN
SITRUUNA-MANSIKKA-JUUSTOKAKKU

Pohja
1 dl mantelijauhetta
1 dl vehnäjauhoja
85 g voita
100 g manteleita
2 kananmunaa
1/3 dl sokeria
4 tl steviaa
1/2 sitruunan mehu ja raastettu kuori
Täyte
2 dl kuohukermaa
2 munanvalkuaista
4 tl steviaa
200 g Valion laktoositonta sitruunatuorejuustoa
200 g turkkilaista jugurttia
1/2 sitruunan mehu ja raastettu kuori
Pinnalle
Tuoreita mansikoita


1. Sulata voi.
2. Rouhi mantelit mutta jätä rouhe karkeaksi.
3. Sekoita pohjan ainekset keskenään.
4. Voitele 24 cm irtopohjakakkuvuoka ja painele taikina vuokaan. Paista kullanruskeaksi 225°C:ssa. Irrota pohja lautaselle kun se on jäähtynyt.

5. Vatkaa valkuaiset vaahdoksi.
6. Vatkaa toisessa astiassa kerma vaahdoksi.
7. Yhdistä muna- ja kermavaahdot varovasti. Lisää loput ainekset täytteeseen.
8. Kohmeta kakkua pakastimessa n. 1 h.
9. Koristele kakku mansikoilla ja nauti hyvässä seurassa.

Sitruunatuorejuusto oli vähän hassua, yllättävän makeaa, jotenkin teollisen makuista ja sisälsi pettymyksekseni aika paljon lisäaineita. Ensi kerralla tavallista tuorejuustoa ja sitruunaa sekä sokeria tai steviaa.

PS: Ostakaa tällä viikolla mansikat pakkaseen, ensi viikolla kuulema hinnat voivat jo olla nousemaan päin...

Tamminiementiellä

Rakkaallani oli juhlapäivä, siispä suklaakakulle Tamminiementien kahvilaan Seurasaareen. Eriparisia ruusukuppeja, kiukkuinen emäntä, mehevät jättiläiskakkupalat, borssikeitto...

Koskaan aijemmin en ollut käynyt kahvilassa keskikesällä. Toivon että jonain päivänä meidänkin pihapiirissämme kukoistaa ja rönsyää näin.

Muumimaista menoa (?)

Terveiset Naantalista ja Turusta! 

Pitihän meidänkin lähteä moikkaamaan muumeja, kun nuo ihanat pulleat seikkailijat ystävineen ovat jo perheen pienimmällekin niin kovin tärkeiksi käyneet. Aina kun pikku-ukon puhelimeen soittaa joku, se on Hemuli. Sille sitten vastaillaan asiantuntevalla äänellä, ja puhelu päättyy rennosti "Ooookei mooooi!" Me aikuiset rakastamme muumitarinoiden tunnelmaa, merellisyyttä, luontoa ja moniulotteisuutta. Aikuinenkin saa kirjoista paljon irti, tarinat eivät ole mustavalkoisia tai imeliä.

Naantalin Muumimaailmastakin oli korkeat odotukset etukäteen, ovathan muumit yksi tunnetuimmista kotimaisista brändeistämme. En haluaisi olla ankea, mutta valitettavasti kokemus ei ollut niin huippu kuin olisi sopinut toivoa, etenkin kun peruslippu maksaa 23 e / henkilö (alle 3-vuotiaat ilmaiseksi). Neljän hengen perheellä jossa on yli 3-vuotiaat lapset sisäänpääsyyn saarelle palaa siis 92 euroa.

Ensiksi kuitenkin täytyy sanoa, että pieni mies oli päivästä aivan onnessaan. Hän sai halia ystäväänsä Hemulia ja tanssia Muumimamman kanssa.

Visuaalisesti muumimaailma ei ollut eheä, vaan monelta osin muovisen oloinen ja kömpelö. Muumitalot olisi mielestäni voitu tehdä vähemmän lavastuksenomaisiksi. Paikka oli täynnä muumikuvituksia jotka suoraansanottuna olivat aika kökköjä. Missä ovat tiukat muumilaatukriteerit? Sama päti siihen pätkään teatteriesitystä jonka ehdimme nähdä.

Harakanpoika on siinä iässä, että jo portailla kiipeily ja pikku Myyn sänkyyn kellahtaminen ovat suuria elämyksiä. Muumimaailma pureekin varmasti parhaiten taaperoikäisiin. Hiukan isommille odotin siellä olevan enemmän tarinallista tai toiminnallista tekemistä. Etenkin muumitalon sisustus oli aika mielikuvitukseton, tavallisen oloisia huonekaluja, muutama kaukoputki ja loputtomasti rappusia. Höysteenä jokunen kurkistusikkuna ja leikkipiste joiden sisällöllistä yhteyttä muumeihin emme aivan ymmärtäneet.

Ulkona olevat metsäpolut olivat ehdottomasti Muumimaailman parasta antia. Itse saari on säilytetty upeasti luonnontilaisena ja ympäröivä meri sekä kalliorannat metsineen ovat paras mahdollinen ympäristö muumien kodille, juuri niinkuin Tove Janssonkin sen on nähnyt. Luontopolku oli mukavan rouhea ja metsään sulautuva. Saarta ja luontoa olisimme toivoneet hyödynnetyn vieläkin enemmän. Miksi esimerkiksi virtaava vesi oli rakennettu metsään rumaan muovivaloskouruun eikä vaikkapa kivestä tai puusta? 

Itseäni sykähdytti eniten noidan mökki, jossa rääväsuinen noita keitteli lapsille räkäsoppaa ja näytti isille kieltä mennessään. Myös Nipsun maja kimaltavine aarteineen, oikeasti vanhoilla tavaroilla sisustettu Hemulin mökki sekä merellinen uimahuone olivat viehättäviä paikkoja.

Jos Muumimaailmaa haluaisi viedä lähemmäs alkuperäisten tarinoiden tunnelmaa, patinaa ja rosoa soisi olevan enemmän, suorastaan amerikkalaista räikeyttä ja puolivillaisuutta vähemmän. Nykyisetkin rakennelmat olisi mahdollista viilata sellaiseen suuntaan, ja johan kelpaisi Muumimaailmaa esitellä japanilaisille turisteillekin!

Kammottavin nyrjähdys oli muumisaaren ruokatarjonta. Pizzaa, burgeria, nakkikoria, ranskalaisia, Kentucky-kanaa. Mitä ihmettä? Tällaista pöperöä sai "Muumimamman kotiruokakeittiöstä":

Lihapullia, nakkeja, toisiinsa liimautuneita makarooneja, pakastevihanneksia ja kaalikäärylettä hintaan 14,90 e

Viimeinen purnauksen aihe: En mielestäni ole hysteerinen, ja meillä kiipeillään ja könytään metsässä ja leikkipaikoilla aika vapaasti. Silti tuli tunne että Muumimaailmassa taaperoita ei ollut mietitty ihan loppuun saakka, ja vanhemmat saivat olla välillä turhankin sydän syrjällään. Vai mitä sanotte esimerkiksi näistä...

Juoksemaan houkuttava puinen polku kulki paikoin korkeallakin, mutta kaide pudotuksen äärellä oli helposti taaperon mentävä.

Muumitalossa oli hirveä määrä kapeita portaita joissa aikuinen ei mahtunut lapsen rinnalle tai ohi. "Uunien" luukut olivat lapsen kasvojen korkeudella ja viiltävän terävästä ohuesta pellistä tehdyt.

Yhtä kaikki, pikkuinen matkalainen ystävättärineen tuntui olevan tyytyväinen, joten reissu ei mennyt hukkaan, ja isikin sai kaverikuvan Nuuskiksen kanssa.

Puutarhan perkausta

Viime syksynä kirjoitin taistelustani vuohenputkea vastaan sekä kukkasipuleista jotka piilotin uudelleen perustamaani kukkapenkkiin.

Kevät oli niin kiireinen etten ehtinyt hoitaa yhtään puutarhaamme, enkä ehkä riittävästi nauttiakaan siitä, saati valokuvata kevään kukkaloistoa. Harmi. Mutta sen panin merkille, että melkein kaikki sipulit pärjäsivät oikein hienosti. Siirretyt lumikellot, helmililjat ja sinivuokot nousivat kevään airuina, samoin ihanat uudet kevätsahramit. Seuraavaksi saimme ihailla tosi komeita kaksivärisiä tulppaaneja. Sen sijaan valkoiset iirikset eivät nousseet. Minulla on ennenkin ollut vaikeuksia iiriksen kanssa, ja epäilen että pihallamme majaa pitävät fasaanit ovat jotenkin ihastuneet sen sipuleihin.

Siirtämäni raparperi sinnittelee ja tekee satoa, ei tosin vielä yhtä hulppeasti kuin alkuperäisessä paikassaan penkin toisessa päässä. Mikä hienointa, vuohenputki ei läpäissyt katekangasta, ja kukkapenkin siivotut osat ovat nyt puhdistuneet vihulaisesta.

Tuholaistorjuntani jäi syksyllä vähän kesken, ja nyt rakensin penkin vihdoin loppuun ja levitin katekankaan joka kohtaan. Tällä hetkellä penkki on aikamoinen tabula rasa, tyhjä taulu keskellä pikkuista rivitalopihaamme. Tuossa etualalla siis kevätsipuleiden paikka. Tuo hassu "palmu" on iso valkoinen lilja jonka siirsin tänään tuohon tököttämään, se kaipaa kipeästi kavereita. Taempi pehko on vanha ystäväni maksaruoho jonka nahkeiden lehtien muodoista ja viileän vihreästä väristä pidän kovasti. Se kukkii syyskesällä liiloin kukin ja on tosi kestävä perenna.

Nyt ryhdyn innolla selaamaan puutarhakirjoja ja valitsemaan uusia perennoja. En pitänyt monestakaan vanhasta lajista joita edelliset asukkaat olivat ripotelleet pitkin pihaa ja penkkiä puolihuolimattomasti ja suurempia suunnittelematta. Penkki oli rikkaruohojen ja sekalaisten värien taistelutanner. Mieluisimmat värit olisivat valkoinen, sininen ja violetti, ehkä myös viileä pinkki. Keltainen saa väistyä.

Viime viikonloppuna opin eräältä viherpeukalolta, että perennoja pitää jakaa joka neljäs vuosi. Niinpä revin maksaruohon multapaakun osiin ja istuttelin sen uuteen penkkiin aijempaa väljemmin.

Minulle sa ehdottaa kestäviä perennoja eteläpihan aurinkoiseen penkkiin. Lahjoittaakin saa. Vastalahjaksi löytyy komeaa keltaista alpia sekä raparperia.

Haaveilen myös hyvästä pionilajikkeesta. Sen pitäisi olla tällainen, valkoinen, monikerroksinen ja napakka...

...eikä tällainen kahdessa päivässä löpsähtävä yksikerroksinen "nenäliina" kuten meillä.

Pioni on lempikukkani, ja minusta kauneinta siinä ovat juuri avautumassa olevat pallomaiset nuput. Olen valinnut puutarhaamme aivan väärän lajikkeen, mutta en tiedä mikä olisi se oikea.

Niin paljon opittavaa, niin vähän aikaa...

Kerronpa vielä, että tein tänä kesänä niin radikaalin tempun että peitin vuohenputken valtaamat nurmikkoreunat jätesäkillä, päälle hieman hiekkaa painoksi ja kuorikatetta päälle. Saavat näivettyä vihulaiset peitteen alla pari vuotta, ja sitten mietimme mitä haluamme tehdä pihan reunamille.

Rannalla leikkiviä poikia (ja tyttöjä)

Kallvikin Långstrand on Helsingin paras paikka taaperoiden uimaretkelle. Määrättömästi matalaa hiekkarantaa, kiva kiipeilypaikka, hyvät saniteettitilat ja kioski-kahvila jossa on iloinen isoisä myymässä jätskiä pikkuapulaisensa kanssa.

Eino Leinon päivänä

Ruislinnun laulu korvissani

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

Miksi metsän tummuus sävelehen?

Kosk' on mustaa murhe ylpeäin.

Miksi juovat päivän laskenehen?

Koska monta nuorta unta näin.

Miksi etäisien vuorten siinto?

Koska sinne on silmäin kiinto.

Miksi vanamoiden valjut lemut?

Koska päättyneet on päivän kemut.

Miksi varjot virran veen?

Kosk' on mieli mulla siimekseen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär' elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leino, Nocturne
Kuva viime kesänä Haukivuorelta