sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Mamma kuntoon, osa 11: Karppiruokaa

Täällä karppaajakokelas pohdiskelee.

Olen nyt kokonaisen viikon yrittänyt tiristää rasvat maksimiin ja hiilarit minimiin. Minusta tämä ruokavalio on tuntunut kovin vaikealta kun tavoitteena on ketoosi, eli hiilihydraatit korkeintaan 20 g päivässä. Kaipaan kipeästi enemmän kasviksia ja minulla on jatkuvasti vaikeuksia keksiä mitä söisin. Olen ollut nälissäni todella paljon, sillä ilmeisesti en ole saanut ympättyä ruokiini riittävästi rasvaa. Epätoivoisena olen lusikoinut öljyä suoraan pullosta suuhun kun en ole muuta keksinyt. En ole myöskään nauttinut syömisestä yhtään koska en rehellisesti juuri pidä monestakaan asiasta jotka ovat nyt ruokavalioni kulmakiviä. Huonoin juttu on se että en ole jaksanut miettiä hyviä karppausreseptejä, ja olen liian usein päätynyt edellisen postaukseni kaltaisiin kammottaviin valintoihin tyyppiä kaksi makkaraa ja raakaa kukkakaalia lounaaksi. Voin siis syyttää itseäni jos tökkii.

Olen kuitenkin havainnut, että olen oppinut syömään asioita maistelutyylillä. Eilen olin kylässä, ja siellä tarjottiin herkullista Tarte tatinia. Otin ihan pienen maistiaisnokareen, ja se riitti. Näin kuulema ranskalaisnaisetkin pitävät linjansa: kaikkea saa syödä, mutta kakkua ei vedetä koko palaa.

Iloisena totesin myös loppuviikosta, että suuhuni oli ilmaantunut tympeä metallinen maku, kuin olisin rautatankoa imeskellyt. Olin siis ilmeisesti tukevasti ketoosissa. Eli ketoaineita on alkanut muodostua kehossani, vaikka hiilihydraattilukemat keikkuivat viime viikolla useimpina päivinä hiukan yli tuon 20 gramman. Ja vaikka lapsella on ollut mahdottoman huonon unen ja vaikean nukahtamisen kausi, olen ollut yllättävän pirteä. Ehkä tämäkin on ketoosin ansiota.

Karppaajakollegani saarnasi minulle, etten saisi ajatella kaloreita ollenkaan. Karppausprojektissani on kuitenkin käynyt niin, että koska rasvainen ruoka ei oiken maita, ja koska lopetan syömisen siinä vaiheessa kun hiilihydraatit ovat täynnä, kalorit jäävät alakanttiin väkisinkin. No, myönnettäköön tosiaan että nälän hallintani ei kyllä ole vielä aivan kohdillaan, ja se johtuu siitä etten ole osannut varata kaappiin riittävästi oikeanlaista ruokaa. Monet karppaajat ovat sitä mieltä että kalorivajetta ei tarvita laihtumiseen koska kroppa toimii toisella tavalla kuin vähärasvaisessa ruokavaliossa. Vaikea sanoa mitä tuosta ajattelisin, mutta vajetta nyt on tullut joka tapauksessa vähän vahingossa.

Tänään lopulta kunnostauduin ja kävin isosti kaupassa ja kokkasin kaksi tuntia ihan innoissani. Tein viittä ruokalajia ensi viikoksi, sillä en aio vielä luovuttaa. Ja kas, tämän iltainen lihapulla-ateria oli aivan jumalaisen hyvää! Mieskin ylisti näitä.



KARPPAAJAN INTIALAISET LIHAPULLAT

400 g jauhelihaa 
20 g oliiviöljyä
1 iso sipuli 

1 kananmuna 

40 g mantelijauhetta 

2 dl kermaa 

400 g paseerattua tomaattia 

30 g voita 

Tuoretta tai kuivattua chiliä
Tuoretta basilikaa
Tuoretta korianteria 

Inkivääritahnaa 
Suolaa 
Mustaippuria 

Juustokuminaa 
Kurkumaa
Garam masalaa


1. Pilko sipuli niin hienoksi kuin mahdollista.
2. Sekoita sipuli, jauheliha, muna, chili ja mantelitahna keskenään ja lisää pippuria ja suolaa maun mukaan.
3. Tee taikinasta 8–10 isoa lihapullaa ja lado ne tarttumattomaksi pinnoitetun pannun tai paistokasarin pohjalle. Lisää voi nokareina pohjalle ja paista pullia miedolla lämmöllä kypsiksi.
4. 

Sekoita kulhossa 2 dl kuohukermaa, 400 g paseerattua tomaattia ja mausteet. Kaada sekoitus pullien päälle, käännä hellan lämpö pienelle tai kokonaan pois ja anna maustua kastikkeessa hieman. Tarjoile voissa uitettujen vihannesten ja smetanan, jogurtin tms. viileän kastikkeen kanssa.

Lihapullien ravintosisältö 100 grammassa: proteiinia 9g / hiilihydraatteja 3,5 / rasvaa 15 g

Itse käytin hellalla valurautapataa, toimi hyvin.

Note to self: Uunijuuresten kanssa on oltava varovainen, niissä on sen verran reilusti hiilareita että niitä otetaan vain pieni määrä.





keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Mamma kuntoon projekti, osa 10: Kohti ketoosia

Joskus aikaisemmin uhosin ketoosidieetistä, mutta tunnustan että sillä kerralla minulla meni silava väärään kurkkuun ja karppailin maltillisemmin kunnes lopulta väsähdin. Tämän viikon olen pyhittänyt uudelle yritykselle. Tavoitteenani on paljon kiistellyn Atkinsin ohjeiden mukaan ketokarpata ainakin pari viikkoa nähdäkseni lähteekö sinnikkäästi jumittava painoni hiipimään alaspäin tälläkään metodilla. Tämän jälkeen minun on tarkoitus sitten ryhtyä nostamaan hiilihydraattimäärää hakeakseni itselleni sopivan tason jossa paino vielä putoaa.

Projekti alkoi maanantaina. Tavoitteeni on syödä korkeintaan 20 g hiilihydraattia päivässä päästäkseni ketoositilaan, jossa keho alkaa polttaa omia hiilihydraattivarastojaan. Hiilarit korvataan pääosin rasvalla. Itse yritän olla tarkkana että saan monipuolisesti sekä kovaa että pehmeää rasvaa, tai siis etenkin että pehmeää rasvaa tulee tarpeeksi.

Seuraavia havaintoja olen tehnyt ja viisauksia saanut kokeneelta karppaajakaveriltani:

1. Maanantaina kävin jumpassa. Sama jumppa joka oli viime viikolla ihan löperö, oli tällä viikolla, ilman hiilihydraattien tarjoamaa polttoainetta suorastaan mission impossible. Voimat loppuivat lihaksista ihan kesken, ja fuskailin sarjoissa aika pahasti.

2. Minulla on vaikeuksia kääntää pääni pois kaloriajattelusta, johon olen tottunut nojautumaan viimeiset 20 vuotta (KYLLÄ, olen todella laihdutellut noin 15-vuotiaasta saakka, merkkaillut syömisiäni lukemattomiin pikku vihkosiin pudottamatta lopulta koskaan kovinkaan montaa kiloa. Aineenvaihduntani olen kylläkin sillä menolla saanut ilmeisen sekaisin.) Karppaajan ei pidä olla erityisen kiinnostunut kaloreista, riittävä rasvan määrä on tärkeämpää. Itselleni on tosin vielä hieman epäselvää mikä on tuo riittävä määrä.

3. Minulla on vaikeuksia sopeutua uuteen ruoka-ajatteluun. Kuten sanottua en himoitse rasvaisia ruokia kuten suklaata tai pekonia, niistä tulee minulle tunkkainen olo. Minun tekee mieli hedelmiä, kasviksia ja hapanmaitotuotteita. Leivästä on ollut helppo luopua, mutta minulle oli järkytys että edes salaattia ei saisi syödä mielin määrin jos mielii päästä ketoosiin. Kananmunat tulevat nyt jo korvista eikä mielikuvitus tarjoa houkuttavia vaihtoehtoja jos paletissa ovat lähinnä rasva ja liha. Kaikessa muussa on jonkin verran hiilaria. Tänään pettymyksen tuotti kirjolohi, eilen pähkinät. Joka päivä tunnen pikkuisen epäonnistuneeni, sillä olen saanut hilattua hiilarit vasta 24–30 grammaan, en alle kahdenkymmenen. Joidenkin lähteiden mukaan tuokin saattaa toki riittää ketoosin aikaansaamiseksi, mutta periaatteesta ottaa pannuun. Mitä sitä söisi?

4. Karppaaja ei noudata perinteistä ruokarytmiä, aamupala voi ja sen pitääkin olla jotain aivan muuta kuin mihin olen tottunut. Välipaloja ei välttämättä tarvita, koska verensokeri pysyy tasaisena muutenkin.

5. Kun sitoutuu tällaiseen projektiin, ei kannata keskittyä kaikkeen mistä jää paitsi. Lyhyen aikaahan sitä syö vaikka pieniä kiviä jos tavoite on selkeä. Minulla on. Siis marina pois.


Nyt keskityn uuden ruokavalion omaksumiseen. Yritän liikkuakin jonkin verran, mutta ajatusenergia menee tähän ketoosihommaan aika tehokkaasti, enkä kehtaa enää mennä luumuilemaan jumppaan tässä alkuvaiheessa.

Edelleen minua vaivaa tämä eläinperäisten ruoka-aineiden määrä, ei järin ympäristöystävällistä. Rauha kaikkien syömieni porsaiden sieluille, ja pahoittelut jokaisesta metaanipöräytyksesta jotka ilmoille päästetään ruokavalioni sivutuotteena.

Jaahas, taidanpa mennä lusikoimaan kookosöljyä purkista. Se on ainakin luomua.

Pikkupurtavaa...

perjantai 19. lokakuuta 2012

Mamma kuntoon -projekti, osa 9: Tsemppiä

Tämä viikko on sujunut Mamma kuntoon -projektin pyörteissä, tosi huolellisella paneutumisella. Viime viikonloppuna kaksi yli tunnin lenkkiä, toinen rattaiden ja nuoren sankarimme kera. Maanantaina vatsalihasjumppa, tiistaina reisi-vatsa-pakarajumppa, keskiviikkona 27 km pyörällä. Torstaina lepopäivä jolloin kävelin 40 minuuttia työmatkoja, mutten rehkinyt muuta, podin vain armotonta lihaskipua. Tänään kävin kuntosalilla tekemässä yläkroppa- ja vatsatreenin. Yhteensä noin 7 tuntia.

Hyvä fiilis, tällainen minun mittapuuni mukaan runsaammanpuoleinen liikkuminen piiitkästä aikaa tuntuu aivan ihanalta! Ikäänkuin olisi enemmän olemassa ja elossa kun kroppa muistuttelee itsestään treenin jälkeen. Endorfiinit, nuo humalluttavat ystävämme saavat hymyilemään kesken vatsalihasrutistusten. Ja syksy on ihan parasta aikaa elää ja hengittää pyörän satulasta käsin.

Viikon ainoa petturi on vaaka, tuo arkkiviholliseni. Ehkä on tyhmyyttä punnita painoa kun lihakset ovat paikkailutilassa ja keränneet nestettä itseensä, mutta kaipasin kovasti kannustavaa nytkähdystä vaa´an lukemassa. No, nytkähdys tuli, mutta väärään suuntaan! Onneksi vain puoli kiloa, mutta hiukan se oli järkytys kuitenkin.

Olen merkinnyt kaikki tämän viikon syömiseni parhaani mukaan Kalorilaskuriin ja pitänyt huolen etten syö liikaa enkä varsinkaan liian vähän. Olen vähentänyt hiilihydraatteja mutten varsinaisesti karpannut, hiilarit ovat pyörineet siinä 150 gramman päiväannoksessa. Viljat olen jättänyt hyvin vähälle, hiilarit syön kasviksista ja maitotuotteista, lisäksi ehkä pala ruisleipää tai pari hapankorppua päivässä. Olen myös kokeillut gluteenitonta näkkileipää, mikä on uusi herkkuni. Epäilen nimittäin että gluteenilla voisi olla osuutensa vatsavaivoihini, vaikken olekaan keliaakikko. Gluteeniyliherkkyys on ilmeisesti luultua yleisempää, mutta tätä asiaa vasta tutkitaan.

Nyt pohdiskelen että pitäisikö yrittää uudestaan ketoosia, johon en vielä ole koskaan päässyt. Kompastuskiveni ovat hedelmät ja hapanmaitotuotteet joita molempia himoitsen hulluna. Niissä kuitenkin on hiilihydraatteja ketokarppaajalle liian paljon. Joku siinä happamuudessa on sellaista mikä vetää puoleensa. Ruuassa pitää olla kulmaa. Siksi olen myös salmiakin- mutta en suklaansyöjä. Mansikkarahkan- mutta en pullansyöjä. Kovasti kiinnostaisi tietää mitä kehoni kertoo tällä. Jotain tekemistä hapan-emästasapainon kanssa ehkä? Happaman makuinen ruokahan ei välttämättä tuo kehoon happamuutta, vaan usein päinvastoin. Ja emäksisyyttä kehoni todennäköisesti kaipaisi lisää. Tähän pitää perehtyä vielä...

No niin, tässä siis keskittymistä kehollisiin asioihin kerrakseen, niin paljon kuin minä ylipäätään kykenen tällä hetkellä. Katsotaan mikä tunnelma on kuukauden tai puolen vuoden päästä. Ainakin kunnon pitäisi nousta kohisten, ja eiköhän kroppakin ala muistella näitä kuvan aikoja pikkuhiljaa... Jos ei, niin tässä on pakko alkaa opetella uutta kehonkuvaa ja niellä tappionsa.


Nuori morsian vuosimallia 2009.
Kuva Heli Hirvelä

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Mamma kuntoon -projekti, osa 8: (Teko)syitä

Kolme vuotta on kulunut ennenkuin sain sporttivaihteen kunnolla päälle. Miten siinä niin kävi?

Raskauden alkumetreistä loppuun saakka olin uuvahtanut, hengästynyt ja huonovointinen. Oikeastaan huomasin raskauden siitä etten jaksanut enää hiihtää muutamaa sataa metriä puuskuttamatta. Nälkä sen sijaan tuli erittäin läheiseksi vieraaksi ja kolkutti jopa öisin. Raskaus päätyi leikkuupöydälle ja palasin kotiin mukanani ihana pieni poika – ja melkein kymmenen liikakiloa.

Vauvan kanssa kävelin heti kun pystyin ja kärrylenkkeilin ahkerasti syyskuusta marraskuun puoliväliin. Ensilumi satoi, ja ranteeni tulehtuivat pahoin, jouduin välttelemään lumessa kärryttelyä – ja melkein mitä tahansa muutakin liikettä käsillä. Vauvan hoidosta selviydyin irvistellen. Lapsi nukkui pitkiä päikkäreitä ulkosalla eikä koliikin loputtua kaivannut välttämättä vaunulle liikettä, joten kärryttely ei ollut välttämätöntä. Tuuppasin lapsen ulos nukkumaan ja puuhastelin omiani, lähinnä kotihommia. Usein nukuin kun lapsi nukkui. Ranteet paranivat ennen juhannusta.

Sitten saapui kesä hiekkalaatikon reunalla, lenkillä kävin harvakseltaan pojan kanssa. Syksyllä lapsi oppi kävelemään eikä enää viihtynyt vaunuissa pitkiä matkoja kun piti päästä itse harjoittelemaan etenemistä. Kylkeeni jääneet kilot alkoivat toden teolla ottaa pannuun mutta säännöllistä liikuntaa en saanut aikaiseksi harrastaa. Pelkällä syömisen korjaamisella ei ollut mitään vaikutusta, ja imetyksestä ei ollut apua. Tissishown loputtua sain vielä kolme kiloa lisää.

Palattuani viime tammikuussa töihin meni pitkään etten millään malttanut töiden jälkeen lähteä jumppaan kun oli riipivä ikävä pikkumiehen luokse. Kotityöt ovat myös vieneet rasittavuuteen asti aikaa ja energiaa perheemme molemmilta aikuisilta, etenkin kun pieni vandaali avustaa sotkemisessa tehokkaasti, arjen hallinnassa on ollut opettelemista. On tuntunut vaikealta keskittyä painonhallintaan ihan uudessa elämäntilanteessa. Ja keskittymistä se homma toden totta vaatii, sillä minä en ole niitä vahingossa laihtujia.

Nyt kun lapsi on yli kaksi ja minä olen ollut työläinen noin kymmenen kuukautta, olen kypsynyt ajatukseen että haluan pienen siivun säännöllistä omaa aikaa jotta saan itseni taas kuntoon – sekä pääkopan että kropan. Olen myös katsonut kun mies painelee harrastuksiinsa koti-isänä hääräämisen vastapainoksi, ja päätin että minä myös.

Vaikka liikuntaan käytetty aika tuntuu välillä siltä kuin varastaisin omalta lapseltani, koko perhe saa ryöstösaaliini lopulta takaisin lisääntyneenä ilona ja energiana. Vihdoin olen saanut uuden kipinän liikkumiselle!

Miksi tämä selostus? Olen viimeaikoina pohtinut paljon syitä ja tekosyitä. Moni on hanakka nimittämään liikunnan ja painonhallinnan hidasteiksi tulevia selityksiä tekosyiksi – etenkin jos ne ovat toisen elämässä. Itsestäni tuntuu, että tekosyitä tahi eivät, tietyt asiat tuovat aidosti ja oikeasti haastetta pyrkimyksiini. Kuten sanottua, painonhallinta edellyttää keskittymistä, ja jos elämässä on liian paljon muuta ajateltavaa, keskittyminen herpaantuu helposti. Tai yksinkertaisesti voimat eivät vain riitä kaikkeen.

Tarvitaan virstanpylväitä, lähtöpisteitä, mitan täyttymisiä ja maljan ylitse vuotamisia jotta riittävä kimmoke ja motivaatio syttyy. Ja sitten tiukkaa työtä, monta kuukautta, ehkäpä vuosia. Ja jos tuloksia saavutetaan, niiden pitämiseen tarvitaan lisää keskittymistä. Melko haastavaa, mutta toivottavasti ei ihan mahdotonta. Ainakin tiedän, että elämässäni ennen äidiksi tuloa olen pystynyt siihen. Hitaasti ja hiellä sain kehoni sellaiseen balanssiin että minun oli hyvä olla ja peilikuva tuntui omalta. Toivottavasti tällä kertaa pystyn samaan, enkä sitten joudu palaamaan lähtöpisteeseen enää koskaan.

Entä miten aijon ratkaista sen ajan löytämisen? No, työmatkaliikunnalla, lenkkeilemällä enemmän viikonloppuisin pikkumiehen kanssa (joka jälleen viihtyykin rattaissa kun saa olla äidin seurassa) ja olemalla pari kertaa viikossa hitusen itsekäs. Kömmin aamulla vähän aikaisemmin töihin ja livahdan suoraan byroolta jumppaan, ehdin kuitenkin sentään iltapesuaikaan kotiin. Ja seuraavana iltana kokoan sitten muutaman autopalapelin enemmän. Talvella aijon taas sujahtaa suksien päälle suoraan sängystä ja tehdä lyhyen mutta intensiivisen hiihtolenkin heti aamutuimaan ennen konttorille menoa. Täytyy olla luova.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Mamma kuntoon projekti, osa 7: Uusin voimin



Syksy on ollut harvinaisen raskas ja kiireinen. Tohinaa töissä ja kotona, stessiä ja väsymystä yllin kyllin, hermojen kiristymistäkin. Mamma kuntoon -projektini on ollut aika pahasti telakalla, varsinaisia takapakkeja ei ole tullut mutta ei minkäänmoista edistymistäkään. Tilanne on siis pysynyt aikalailla samana, en edelleenkään tunne oloani hyväksi kivistävässä ja pullavassa kehossani. Olen itselleni ulkoisesti vieras.

Jotain positiivistakin on toki tapahtunut tällä saralla: uskaltauduin viimein viiden vuoden jälkeen heittäytymään työmatkapyöräilijäksi. Matkaa on liki 14 kilometriä ja loppureitti taittuu aivan Helsingin keskustassa. Jännitin sekä kuntoni riittämistä että autoja. Alkusyksystä sitten keräsin rohkeuteni, ja nyt kun olen taittanut matkan pyörällä kymmenisen kertaa, huomaan että se on treeninä juuri passelin pitkä ja jaksan sen entistä paremmin, suorastaan hyvin. Ajatukset tuulettuvat ja ihanainen  Baana avattiin juuri sopivasti loppukesästä pelastamaan minut autojen seasta.

Liikuntaa pyöräilystä kertyy kuin itsestään. Kun olen viitsinyt pakata kamppeet kassiin ja polkaista vaikkapa kahdesti viikossa edestakaisen matkan, koossa on jo melkein neljä tuntia reipasta liikuntaa! Luulisi ainakin kunnon kasvavan. Toivon että lumi ei tule ihan vielä, sillä talvipyöräilijäksi en vielä tohdi ryhtyä.

Toinen mahtava asia on, että olen kolmen vuoden tauon jälkeen palannut ryhmäliikunnan pariin. Olen ehtinyt käydä jumpassa vasta kerran, mutta olen jo aivan innoissani. Huomaan että jumppaaminen on minulle hetki aikaa olla ihan yksin omien ajatusteni kanssa, ja jatkossa aijon pitää kiinni siitä että pääsen pari kertaa viikossa salille huhkimaan.

Olen myös innostunut pitkistä, yli tunnin kävelylenkeistä. Tehokkainta se on pojan ja rattaiden kanssa, ja lapsi tuntuu tykkäävän kun saa lauleskella äidin lykkiessä, ja maisemat vaihtuvat. Viimeksi tyyppi jopa vetäisi päikkärit rattaissa, mitä ei ole hetkeen tapahtunut.

Nyt siis aijon ottaa uuden alun painonhallinnan ja kuntoilun saralla. Katsotaan muutaman kuukauden päästä taas kuinka minulle on käynyt. Wish me luck!

Piaf ♥ Baana!